Siirry pääsisältöön

Luovia helmiä: Pako Cereksestä


Tämän viikon saamme aloittaa dystooppisella novellilla. Nimimerkki Crypticbaen novelli luo universumin ja poimii sieltä suuren pienen koskettavan tarinan.

Crypticbae 

Pako Cereksestä

Iliumin käytävillä vallitsi sekasorto Cordelian avatessa pienen asuntonsa oven. Ihmisten kovaääninen puheensorina ja askeleet kantautuivat välittömästi hänen korviinsa ja hänellä kesti hetken tottua meteliin. Ilma oli tunkkaista ja raskasta hengittää. Ihmiset olivat jo lähteneet liikkeelle. Iliumin asukkaat kaikista yhteiskuntaluokista olivat yhdistyneet suureksi massaksi, joka kulki sopusoinnussa kohti maanpintaa ja aluksia. Kohti turvaa, sinertävää taivasta ja raikasta ilmaa.
  Käytävillä poukkoili ihmisiä sinne tänne. Ihmisvirran mukana kulki kohti korkeuksia niin lapset vanhempiensa kanssa kuin vanhukset. Cordelia pysähtyi ovensuuhun ja jäi hetkeksi seuraamaan ihmisiä katseellaan. Analysoiden heitä ja heidän kasvonpiirteitään. Himmeät loisteputkivalot loivat käytäville valoa generaattorien ansiosta. Sähköt olivat katkenneet jo aikoja sitten. Kaikkien ihmisten joutui kävellä koko matka ylös ja siksi he olivat lähteneet näin aikaisin matkaan. Tämä osa Iliumista, jossa Cordelia asui, oli monien kilometrien syvyydessä maanpinnan alla ja monen portaan päässä pinnasta. Cordelia yritti etsiä ihmisjoukon keskeltä tuttuja kasvoja. Hänen silmänsä hyppelehtivät epätoivoisesti kasvoilta toisille mutta tuloksetta. Kukaan heistä ei näyttänyt edes hieman tutulta.
  Cordelia havahtui etsimisestään Seraphinan tarttuessa tätä kädestä. Tytön kasvoilta paistoi väsymys ja hänen silmissään oli vielä unihiekkaa. Seraphina oli pukenut ylleen armeijanvihreän väriset housut ja mustan villapaidan, parhaimmat vaatteet mitä hän omisti, kaikki muut tavarat ja esineet oli jätettävä asuntoon. Cordelia pyyhkäisi tyttärensä kasvojen tieltä olleet hiukset, hymyili tälle ja tiukensi otettaan hänen kädestään. ”Mennään. Edessä on pitkä matka ylös”, hän sanoi Seraphinalle ja vilkaisi vielä kerran pimeän asunnon perälle ennen kuin astui väkijoukkoon tyttärensä kädestä kiinni pitäen.

  Hänestä tuntui haikealta lähteä. Jättää asunto, heidän kotinsa, ja hypätä kohti tuntematonta. Vaikka asunto oli pieni ja ikkunaton, oli siitä silti tullut heidän kotinsa ja turvapaikkansa.
  Cereksen aikaisempi pääkaupunki, Orta, oli jo tuhoutunut jäätyään miljoonia tappaneen sodan taistelukentäksi. Sotalennokit olivat onnistuneet pommittamaan kaupungin vain muutamassa päivässä, jättäen jäljelle vain tuhkaa, tomua ja miljoonia tuhoutuneita elämiä. Ilium, Cereksen nykyinen maanalainen pääkaupunki, rakennettiin ennen sotaa turvapaikaksi sodan varalle, ja sen metalliset käytävät sekä kammiot levittäytyvät puun juurien lailla aina syvälle maan alle.
  Cordelia muutti Iliumiin odottaessaan Seraphinaa. Hän saapui yksin. Kyrian, Seraphinan isä, oli kuollut sotilaiden luoteihin suojellessaan Cordeliaa ja heidän syntymätöntä tytärtään heidän paetessaan armeijasta. Cordelia onnistui pakenemaan turvaan Iliumiin ja synnyttämään tyttärensä piilossa. Hän kuitenkin tiesi, ettei olisi Cereksessä milloinkaan turvassa. Sota oli jo pelkästään vaarallinen, mutta häntä myös jahdattiin tekemiensä rikosten takia. Cordelia oli syyllistynyt maanpetturuuteen saadessaan lapsen vihollisen kanssa ja jättäessään palveluksen Cereksen sotilaana. Cordelia piilotteli raskauttaan tietäen, että hänen olisi paettava. Kiinnijäämisestä seuraisi välittömästi kuolema; sekä hänelle että Seraphinalle.

  Päivä kääntyi hiljalleen illaksi väkijoukon matkatessa kohti pintaa yhdessä, yhteisessä tahdissa ja rytmissä. Illan saapumista ei tietenkään voinut huomata ikkunattomissa porraskäytävissä, jossa lamput tuottivat kaiken valon. Kukaan pohjalla asuvista ei ollut nähnyt oikeaa, auringon luomaa loistetta pitkiin aikoihin. Mutta nyt tämä väkijoukko, joka oli asunut pimeydessä, oli kulkenut pitkän matkan ja noussut monet portaat. Pinta läheni jokaisella askeleella.
  Cordelia ja Seraphina olivat sulautuneet täydellisesti tähän väkijoukkoon. Seraphina piti edelleen äitinsä kädestä kiinni ja kulki tiukasti tämän vieressä. Hänen jalkojansa oli jo aikoja sitten alkanut särkeä, mutta hän ei viitsinyt vaivata äitiään. Seraphina oli yöllä herännyt ja huomannut äitinsä itkeneen, luultavasti hän oli taas herännyt painajaiseen eikä ollut saanut enää unta koko yönä. Hänen jaloissaan kipu yltyi kuitenkin niin kovaksi, että hän mursi hiljaisuuden kysymyksellään.
  ”Äiti, jalkojani särkee kovasti. Kuinka pitkään meidän on vielä käveltävä”, Seraphina kysyi, ”Olen niin väsynyt. En jaksa enää”.
  ”Ei ole enää pitkä matka kultaseni. Vielä vähän matkaa niin olemme kohta perillä. Voit levätä, kun olemme alusten luona turvassa”. Cordelia vastasi kevyesti ja hymyili Seraphinalle. Seraphinan katse kirkastui hieman ja tämä hymyili takaisin. Cordeliankin jalkoja oli alkanut särkeä ja uneton yö alkoi käydä raskaaksi, mutta hän kuitenkin ajatteli tyttärensä jaksamista. ”Haluatko, että kannan sinut selässäni alusten luo?”
  Seraphina yllättyi kysymyksestä, mutta ilahtui tarjouksesta. Hän ei todellakaan jaksanut kävellä yhtään enempää. Äitinsä vointi kuitenkin huolestutti tätä. Jaksaisiko äiti todella kantaa hänet alusten luo? ”Jaksatko aivan varmasti? Näytät itsekin väsyneeltä?”
  ”Totta kai jaksan kantaa sinut”, Cordelia vastasi ja pysähtyi käytävän reunaan antaen muiden kulkijoiden ohittaa heidät, jotta Seraphina voisi kiivetä hänen selkäänsä. ”Nouse selkääni, niin voimme jatkaa matkaamme alusten luo”. Sanaakaan sanomatta Seraphina totteli äitiään ja nousi tämän selkään. Cordelia tarttui Seraphinan jaloista tukeakseen tätä, ettei tämä tippuisi selästä. Saatuaan painon tasaiseksi ja toivuttuaan lisäpainon tuomasta särystä, Cordelia jatkoi matkaansa yhdessä väkijoukon kanssa.
  Seraphina keskittyi katselemaan ympärilleen, kun hänen ei tarvinnut keskittyä kävelemiseen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Seraphina oli päässyt näin korkealle Iliumissa. Hän syntyi syvällä maan alla ja oli elänyt kaikki elämänsä vuodet siellä. Hän tunsi vain Iliumin tasot 117-119. Hän ei ollut koskaan tuntenut auringon lämpöä ihollaan tai tuulta hiuksissaan, nähnyt yötaivaan tähtiä tai meren välkehteleviä aaltoja.
  Syvä ikävä iski Seraphinaan ja häntä alkoi pelottaa. Entä jos uusi koti ei olisikaan yhtään parempi. Entä jos he vain jäisivät Iliumiin. Olivathan he olleet turvassa kaikki nämä vuodet Iliumissa. Miksi heidän oli yhtäkkiä jätettävä koti ja lähdettävä kauas pois. Kysymykset ja epävarmuus täyttivät Seraphinan mielen. Lopulta hän uskalsi ilmaista tunteensa äidilleen.
  ”En tahdo jättää kotia äiti”, Seraphina sai sanottua. Pelon tilalle oli vaihtunut suru ja Seraphinan silmät alkoivat kostua. Hänen äänensä oli värisevä ja hiljainen. ”Onko meidän todella lähdettävä? Miksi emme voi vain jäädä kotiin?”
  Cordelia ymmärsi tyttärensä murheet ja selitti asian tälle rauhallisella äänellä: ”Alukset vievät turvapaikkaan, kauas galaksin toiselle puolelle. Ceres ei ole enää turvallinen planeetta, joten meidän on lähdettävä. Siellä olemme turvassa ja yhdessä, vain sillä on väliä”.
  ”Tulen ikävöimään kotia”, Seraphina sanoi hiljaa vaikeroiden.
  ”Niin minäkin, mutta tämä on ainoa keino selviytyä. Joskus on päästettävä irti tietyistä asioista, jotta voisi jatkaa elämistä”, Cordelia vastasi ja silitti Seraphinan reittä, josta piti kiinni, ettei hän tippunut reppuselästä.
  ”Ethän sinä luovu minusta? Päästä minua irti? Jätä minua yksin?” Seraphinan olo oli parantunut vain hieman ja hän taisteli kaikilla voimillaan itkua vastaan. Hän oli vasta äsken saanut lopetettua itkunsa, mutta jo nyt hänen kurkkuaan kuristi uudelleen ja silmät kyynelehtivät.
  Cordelia irrotti toisen Seraphinaa kiinnipitävän kätensä ja ojensi sen pyyhkimään tyttärensä poskille vierineet kyyneleet. ”En ole jättämässä sinua Sera. Olemme tiimi, sinä ja minä vastaan maailma. Lupaan etten jätä sinua yksin”.
  Nuo sanat lohduttivat Seraphina mieltä. Hän turvautui äitiinsä kaikessa, eikä voinut kuvitella elämää ilman häntä. Hän piti kiinni mielikuvista heistä yhdessä jossakin kaukaisuudessa, turvassa kaikelta pahalta. Tämä helpotti.
   Nyt katsellessaan ympärilleen Seraphina näki kaikkea uutta. He olivat juuri saapuneet suuren ydinaukion luo. Ydinaukio oli avonainen ympyrä, joka halkaisi koko Iliumin aina pohjasta pintaan asti. Cordelian kävellessä lähemmäs reunaa, Seraphina näki tasot aina ylhäältä alas. Hän koitti vilkaista alas nähdäkseen pohjan, mutta he olivat jo niin korkealla, ettei alas enää nähnyt kunnolla. Väkijoukko oli alkanut kävellä ylös portaita, jotka kiemurtelivat ydinaukion ympärillä kuin sen dna. Seraphina vilkaisi tasonumeroa. Taso 14. He olisivat kohta perillä.


Kolmas taso. Toinen taso. Ensimmäinen taso. Tasot hupenivat Seraphinan silmissä heidän noustessaan viimeisiä portaita ylös. Lopulta he olivat nousseet ensimmäiselle tasolle. Saapuneet viimein perille. Ihmiset kerääntyivät valtavaan aulaan odottamaan. Suuret metalliovet itse lentohalliin eivät olleet vielä avautuneet, luultavasti edellinen laivue oli jo ehtinyt lähteä ja heidän tuli odottaa uuden laivueen valmistelua.
  Lyhyen odotuksen jälkeen ovet vihdoin aukesivat ja väkijoukko alkoi virrata lentohallin sisälle. Cordelia seurasi heitä kantaen yhä Seraphinaa selässään. Näkymä oli heistä molemmista hätkähdyttävä ja sai heidät haukkomaan henkeä. Toisin kuin Iliumin käytävät, lentohalli oli valtava ja kirkkaasti valaistu ja sen toisella puolella lepäsi viisi suurta lentoalusta.
  ”Katso äiti! Alukset ovat tuolla”, Seraphina hihkaisi, osoitti aluksia sormillaan ja hyppäsi pois äitinsä selästä.
 Lentohalli kuhisi ihmisiä ja sotilaita. Seraphina kulki äitinsä vieressä ja katseli ympärilleen innoissaan. Hallin toisella puolella olevien alusten ulkomuoto toi Seraphinan mieleen hopeakiiturin, Cereksen kansallislinnun, josta hän oli nähnyt vain kuvia. Alusten suuret metallinväriset siivet muistuttivat linnun veitsenteräviä siipiä ja kärjet linnun mustaa nokkaa. Alukset näyttivät ylväiltä ja siltä, kuin ne olisivat voineet herätä henkiin ja lentää pois hetkenä minä hyvänsä.
   Cordelian huomio kiinnittyi sotilaisiin. Hän oli varuillaan ja jännittynyt. Sotilailla oli yllään mustat heryliumhaarniskat ja kypärät, valmistettu kestävimmästä materiaalista koko galaksissa. Ainoa värinpilkahdus oli heidän vasemman käsivartensa ympärillä olevat nauhat. Merkkinä heidän kotiplaneetastaan ja armeijastaan. Cordelia pystyi huokaisemaan helpotuksesta, kun huomasi ettei Cereksen armeijalla ollut Iliumissa niin paljon sotilaita kuin oli kuvitellut. Ilmeisesti kaikki Cereksen sotilaat oli määrätty rintamalle sotimaan ja evakuointi oli jätetty Neuvoston planeetoiden armeijoille. Hän näki vain muutaman Cereksen valkoisen nauhan. Sotilailla oli lähinnä vihreitä tai sinisiä nauhoja, Eloran ja Seroumin väkeä.
  ”Sanoinhan että olemme lähellä”, Cordelia sanoi ja otti Seraphinan kädestä kiinni, ettei hukkaisi tätä väkijoukkoon. ”Mennään etsimään joku, jolle voimme ilmoittautua. Ja muista Sera, älä mainitse oikeaa nimeäsi kellekään. Olet nyt Sky Reyome ja minä olen Crystal Reyome. Ymmärrätkö?
  ”Mutta minä pidän nimestäni”, Seraphina vastasi hieman murheellisena ja hämillään.
  ”Tiedän, minäkin pidän siitä. Mutta emme pääse aluksiin, jos he tietävät keitä todellisuudessa olemme.”
  Cordelia oli hankkinut molemmille väärennetyt biotiedot, koska hänet oltiin lisätty karkaamisensa jälkeen välittömästi etsintäkuulutettuihin ja hänen tiedettiin olleen raskaana karkaamisensa aikana. Joten jos hän jäisi sotilaille kiinni nuoren lapsen kanssa, ei olisi vaikeaa arvata lapsen olevan Cordelian synnyttämä ja piilottelema ja heidät molemmat vangittaisiin ja kuljetettaisiin Cereksen sotaoikeuteen.
  ”Joten meidän on valehdeltava?” Seraphina kysyi äidiltään ymmärtämättä kuitenkaan asiaa kokonaan. Hän ei tietänyt totuutta äitinsä menneisyydestä tai itsestään, mutta uskoi äitiään ja tämän käskyjä.
  Juuri niin. Luotan sinun pystyvän siihen”, Cordelia vastasi ja käveli erään jonon päähään, ”mennään ilmoittautumaan, niin saamme varmasti paikat. Täällä näyttää olevan paljon väkeä

Lyhyen odotuksen jälkeen Cordelia ja Seraphina olivat jonon kärjessä. Jonon lopussa ennen aluksia oli kaksi vihreänauhaista sotilasta, toinen muodoistaan päätellen selvästi nainen ja toinen mies, jotka tarkistivat tulijoiden henkilöllisyydet ja ohjasivat heidät tiettyihin aluksiin. Jono kulki nopeasti ja pian heidän vuoronsa koitti.
  ”Seuraava”, toinen sotilaista huusi. Hän ei nostanut katsettaan käsissään olevasta lukijasta Cordelian ja Seraphinan siirtyessä hänen luo. Hänen äänensä oli kylmä ja välinpitämätön, kun hän jatkoi. Hän oli ollut luultavasti koko päivän vuorossa. ”Nimenne ja tunnistenumeronne, kiitos”.
  Crystal Reyome, 07C35 ja Sky Reyome, 8U9IO”, Cordelia vastasi mahdollisimman neutraalisti ojentaen oman ranteensa sotilaalle. Seraphina seurasi äitinsä esimerkkiä ja sotilas luki heidän biotietonsa heidän ranteissa olevistaan siruista. Cordeliaa pelotti, sillä biotietojen hakkerointi oli aina riskialtista ja hän ei ollut ehtinyt etsiä käsiinsä kaikista osaavinta.
  Sotilas näpytteli skannauksen jälkeen lukijaansa tyytymättömän näköisenä ja sanoi lopulta: ”Teidän tiedoissanne on jotakin vikaa, rouva Reyome”.
  ”Mitä, mahdotonta”, Cordelia henkäisi ulos, ehkä jopa hieman liian voimakkaasti.
   Cordelian pahin pelko oli toteutunut. He voisivat jäädä kiinni hetkenä minä hyvänsä. Hänen sydämensä alkoi lyödä yhä kovempaa ja hän puristi yhä tiukemmin Seraphinan kädestä, kuin peläten tämän menettämistä.
  Kyseessä saattaa olla vain järjestelmähäiriö. En valitettavasti voi kuitenkaan päästää teitä alukseen, ellemme voi vahvistaa identiteettiänne. Voitte palata huomenna uudelleen. Uusi laivue saapuu heti aamunkoitteessa hakemaan uuden erän evakoituvia”, sotilas vastasi.
  Cordelia tiesi, ettei aikaa olisi huomiseen. Heidän oli päästävä aluksiin, ainakin Seraphinan.
  ”Ette ymmärrä, meidän täytyy lähteä välittömästi. Joka päivä Ceres muuttuu vaarallisemmaksi”, Cordelia yritti sopertaa sotilaalle. Hän tunsi paniikin virtaavan häneen hitaasti, mutta koitti kaikin voimin peittää sen ja olla paljastamatta hermostuneisuuttaan sotilaille. ” Tämä ei ole turvallinen kasvupaikka lapselle”, Cordelia jatkoi.
  Sotilas nosti katseensa Cordeliaan ja sen jälkeen Seraphinaan. Hän näytti pohtivan hetken tilannetta ja sitten vastasi Cordelialle: ”Lapsenne tiedot ovat kunnossa. Hän voi tulla mukaamme, mutta yksin. Valinta on teidän; hän voi lähteä tänään yksin tai voitte palata yhdessä takaisin huomenna.”
  Seraphina ahdistui sotilaan ehdotuksesta. Äiti oli luvannut hänelle, että he lähtisivät yhdessä ja olisivat aina yhdessä. Ei äiti voisi rikkoa lupausta. Eihän?
  ”Äiti, lupasit ettet jätä minua. Tullaan huomenna takaisin. Vannon, että jaksan kävellä enkä valita yhtään mistään”, Seraphina rukoili.
  Cordelia oli hetken hiljaa ja mietti mahdollisuuksiaan. Hän ei tulisi pääsemään alusten kyytiin, ei hän ehtisi hankkia uusia biotietoja näin lyhyessä ajassa. Jos he jäisivät Iliumiin Seraphinan kanssa, koituisi se heidän kohtalokseen. Jäljelle jäi ainoa vaihtoehto, jossa Seraphina selviytyisi hengissä ja pääsisi turvaan. Seraphinan oli mentävä yksin aluksen kyytiin. Heidän oli erottava. Cordelian oli loppujen lopuksi päästettävä irti kaikkein arvokkaimmasta asiastaan. Tyttärestään. Vain niin Seraphina voisi selviytyä.
  Mietittyään vaihtoehtojaan ja tehtyään päätöksensä Cordelia polvistui tyttärensä viereen ja sanoi tälle hiljaa, niin että vain Seraphina kuuli hänet: ”Kuuntele minua tarkkaan. Sinä menet alukseen ja pääset täältä pois tänään. Turvaan. Minä palaan tänne huomenna ja nousen seuraavan laivueen kyytiin. Tapaamme perillä turvapaikassa, jonne saavut hieman minua ennen. Sitten olemme jälleen yhdessä. Olemme vain hetken erillämme. Pystyt siihen”. Cordelian teki mieli itkeä, mutta se olisi vain pahentanut tilannetta. Cordelia nojautui halaamaan tytärtään ja kuiskasi tämän korvaan viimeiset sanat, jotka hän kuulisi äidiltään. ”Minä rakastan sinua”.
  Pelko tunkeutui jokaiseen Seraphinan soluun lamauttaen tämän. Kyyneleet alkoivat valua jälleen hänen poskilleen. ”Ei äiti. Älä jätä minua”, Seraphina huusi itkien.”
  ”Alukset lähtevät pian ja jono kasvaa takananne. Tehkää valintanne nopeasti”.
  Cordelia suoristui ylös ja katsoi sotilasta toivoen katseensa osuvan suoraan sotilaan silmiin mustan visiirin takana. ”Pyydän. Ottakaa tyttäreni ja viekää hänet turvaan”.
  Sotilas nyökkäsi Cordelialle ja hänen parinsa otti askeleen eteenpäin ja tarttui Seraphinaan viedäkseen tämän alukseen.
  ”Äiti! Ei! Sinä lupasit minulle, ettet jätä minua! Sinä lupasit! Päästä minusta irti, tahdon äidin luo”, Seraphina huusi niin kovaa kuin pystyi. Sotilas vain tiukensi otettaan ja alkoi viedä Seraphinaa kohti aluksia. Seraphina yritti riuhtoa itsensä irti sotilaan otteesta, mutta tämä oli häntä huomattavasti suurikokoisempi ja voimakkaampi. Seraphina ei pystynyt karkaamaan sotilaan otteesta äitinsä luo. Hiljalleen Seraphinan sisällä ollut pelko muuttui vihaksi ja hän riuhtoi, huusi ja itki. Edelleenkin tuloksetta. Vielä viimeisen kerran ennen aluksen sisälle joutumista Seraphina yritti katsahtaa äitiinsä, mutta ei nähnyt tätä. Äiti oli jäänyt muiden ihmisten ja sotilaiden taakse.

  Aluksessa oli paljon pimeämpää kuin lentohallissa. Seraphina ei nähnyt mihin häntä oltiin viemässä, mutta antoi sotilaan johdattaa hänet paikalleen. Hän oli luovuttanut taistelemasta vastaan. Hän koitti luottaa äitinsä päätökseen ja ajatteli, että he näkisivät pian perillä. Hän pystyisi selviytymään matkasta yksin. Sotilas pystyi näkemään aluksen sisällä täydellisesti kypäränsä pimeänäön ansiosta. Aluksen metallinen lattia kolisi heidän kulkiessa mitä ilmeisimmin aluksen takapäähän, he olivat nousseet alukseen sisään edestä. Seraphina totutteli silmiään pimeään ja kuunteli ympärilleen, kuinka ihmiset keskustelivat hiljaa keskenään. He kuulostivat iloisilta ja onnellisilta. He tiesivät pääsevänsä pois sodan keskeltä.
  Heidän päästyään aluksen takaosaan olivat Seraphinan silmät jo tottuneet pimeään. Hän näki, että aluksessa oli kuusi koko aluksen pituista istuinriviä, jotka olivat toisiaan vasten muodostaen kolme käytävää. Sotilas ohjasi hänet istumaan vasemman käytävän päähän sen oikeanpuoleiselle riville. Seraphina istui häntä vanhemman naisen viereen ja sotilas lukitsi hänen vyönsä kiinni. Hän tulisi pääsemään irti vasta perillä.
  Seraphina rauhoitteli itseään ja tarttui kaulassaan roikkuvaan, kuunsirpin muotoiseen koruun, jonka oli saanut lahjaksi äidiltään. Hän silitti korun sileää metallista pintaa sormillaan. Se oli ainoa esine, jonka hän sai ottaa mukaan lähtiessään. Se muistutti häntä kodistaan ja äidistä. Kyllä tämä tästä, näen äidin sitten perillä, Seraphina ajatteli.


  Katsoessaan tyttärensä viemistä alukseen Cordelian teki mieli itkeä, mutta hän pidätteli kyyneleitään. Hän ei halunnut puhjeta itkemään kaikkien vieraiden ihmisten ja sotilaiden edessä. Ajatus siitä, ettei hän näkisi tytärtään enää ikinä raastoi häntä kuitenkin sisältä. Ainakin hän on turvassa ja elossa, Cordelia ajatteli mielessään, minä tein oikean valinnan.
  Ennen lähtöään jonosta, Cordelia kääntyi vielä sotilaan luokse. Hän siirtyi lähemmäs sotilasta ja sanoi hiljaisella äänellä: ”Varmista, että tyttäreni pääsee turvaan. Tiedän tämän olevan viimeinen laivue. Kukaan ei ole tulossa hakemaan minua tai muita huomenna”. Vaikkei Cordelia nähnyt sotilaan kasvoja hän tiesi tämän äkkinäisestä liikahduksesta, että sotilas yllättyi täysin Cordelian sanoista.
  ”Mistä te tiesitt…”
  Sotilas ei saanut lausettaan loppuun, kun Cordelia vastasi hänelle: ”Ei ole väliä mistä olen tietoni saanut. Lähetin juuri tyttäreni yksin kohti galaksin toista puolta, enkä ole seuraamassa häntä huomenna, joten lupaa minulle. Sinä varmistat, että tyttäreni pääse perille ja turvaan.” Cordelian ääni oli tasainen ja vankka.
  Sotilas oli selvästi varuillaan. Cordelia huomasi kuinka tämän keho jännittyi hänen paljastaessaan tietävänsä totuuden. Lopulta sotilas vastasi ja Cordelia oli kuulevinaan tämän äänestä pahoittelevan sävyn.
  ”Kyllä rouva. Varmistan tyttärellenne turvallisen matkan. Kiitän teitä uhrauksestanne tyttärenne vuoksi ja toivon ettette kertoisi asiasta muille. Emme halua luoda paniikkia.”
  Cordelia kääntyi vastaamatta ja poistui jonosta. Hän käveli ulos lentohallista ja nousi viimeiset portaat ylös päästäkseen pois Iliumista ulkoilmaan yön viileyteen.




  Istuessaan Iliumin yllä, vuoren rinteellä, Cordelia tuijotti ylös taivaalle ja odotti alusten lähtöä. Hän halusi nähdä omilla silmillään, kuinka alukset lentäisivät turvaan kauas Cereksestä. Hän halusi varmistaa, että Seraphina todellakin pääsisi pois.
  Cordelia oli saanut tietää ennen pakoaan armeijasta, että Neuvosto oli päätynyt äärimmäiseen ratkaisuun lopettaakseen Cereksen sodan ja estämästä sitä leviämästä muille planeetoille. Taatakseen rauhan muualle galaksiin, Neuvosto aikoi tuhota Cereksen kokonaan. Se oli alkanut suunnitella planeetan ytimeen tiputettavaa pommia, joka tuhoaisi planeetan sisältä päin. Saatuaan tietää tämän, Cordelia pakeni ja alkoi suunnitella pakoaan planeetalta. Hänen alkuperäisenä suunnitelmanaan oli paeta ennen kuin lapsi syntyisi. Hän ei kuitenkaan onnistunut hankkimaan matkaa pois ja päätyi Iliumiin, jossa synnytti Seraphinan.
  Pian Seraphinan syntymän jälkeen Cordelia sai koodatun tiedoston Farraxilta, armeijaystävältään, joka oli auttanut Kyrianin ja Cordelian paossa. Cordelia purki koodin ja luki sen sisältämän viestin. Farrax kertoi viestissään, että oli onnistunut muiden armeijaan jääneiden kapinallisten kanssa hidastamaan pommin suunnittelua ja rakennusta. Hän lupasi, että lähettäisi uuden viestin, jos tilanne muuttuisi. Cereksessä oli vielä turvallista olla ja näin ollen Cordelia jäi asumaan Iliumiin Seraphinan kanssa. Hän jäi odottamaan Farraxin viestiä, sillä tiesi että se tulisi, ennemmin tai myöhemmin.
  Pari kuukautta ennen ensimmäisiä evakuointilaivueita, Farrax lähetti uuden tiedoston. Tällä kertaa se sisälsi viestin, jonka Cordelia oli jo osannut arvata. <operaatio crepitus, 98%, valmistaudu>.  Operaatio crepitus, räjähdys, pommi olisi kohta valmis.
  Cordelia tiesi, ettei hänellä olisi paljon aikaa löytää alusta, jolla he voisivat Seraphinan kanssa paeta. Planeetalta poispääseminen oli erityisen vaikeaa, sillä koko ilmatila oli tarkkaan vartioitu ja alusten kulku oli rajoitettua.
  Neuvosto ei kuitenkaan ollut niin sydämetön, että olisi antanut kaikkien planeetan asukkaiden kuolla, vaan se antoi käskyn, että muiden planeettojen armeijoiden tulee aloittaa evakuointi välittömästi. Neuvosto ei kuitenkaan paljastanut todellista syytä käskyn takana, vaan vetosi siihen, että sota oli mennyt jo niin pitkälle, ettei planeetalla ollut inhimillistä pitää viattomia siviileitä.
  Cordelia inhosi Neuvosto sydämensä pohjasta, mutta tajusi, että ainoa keino päästä pois Cereksestä olisi evakuointialusten kyydissä. Niinpä Cordelia jäi odottamaan tyttärensä kanssa päivää, jolloin heidän tasonsa evakuointi käynnistyisi. Ensimmäisenä ylimmät tasot evakuointiin ja sitten edettäisiin alemmas kohti pohjaa.
  Evakuointialuksia oli jo tullut ja mennyt parin päivän ajan, kun Farrax lähetti vielä yhden viestin, ennen kommunikoinnin lakkaamista. <he eivät palaa, 189, viimeinen>. Cordelia sai kyseisen viestin syyskuun kymmenentenä päivänä ja tiesi mitä numero tarkoitti. Syyskuun kahdeksastoista päivä. Evakuointialusten viimeinen lähtöpäivä.
  Nyt Cordelian istuessa tähtitaivaan alla kylmällä nurmella, oli evakuointialusten viimeinen lähtö koittanut. Hän katsoi, kuinka alukset lähtivät yksi kerrallaan lentohallista ja kohosivat taivasta kohti niin, että kohta nekin näyttivät tähtitaivaan tähdiltä.
  Cordelia oli alkanut itkeä. Hän ei edes yrittänyt pidätellä kyyneliään. Kukaan ei ollut näkemässä ja vaikka olisikin ollut, ei hän välittänyt. Antaessaan Seraphinan mennä yksin aluksen kyytiin, oli antanut tyttärelleen elämän ja tuominnut itsensä kuolemaan. Hän vain ajatteli Seraphinaa ja tämän reaktiota, kun tämä lopulta perillä tajuaisi, ettei äiti seurannutkaan perässä. Ajatus särki Cordelian sydämen ja tämä lausui ääni väristen hyvästinsä Seraphinalle.
  ”Hyvästi iltatähteni. Olen niin pahoillani etten voinut tulla mukaasi. Toivon, että voit antaa minulle anteeksi ja elää elämäsi onnellisesti turvassa.”


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Opintomatka Shanghaihin, Kiinaan 7.-15.4.2018

Nihao!

Leppävaaran lukion oppilaat ja opettajat tekivät viikon mittaisen opintomatkan ystävälukiollemme Shanghaihin, Kiinaan. Ystävälukio on nimeltään Luhang Senior High School, ja se sijaitsee Shanghain New Pudongin alueella. Lukio on perustettu vuonna 1944 ja se antaa yleissivistävää koulutusta paikallisille nuorille.

Meidät otettiin lukiossa sydämellisesti vastaan ja olimme vaikuttuneita meille osoitetusta vieraanvaraisuudesta. Pääsimme seuraamaan lukion opetusta eri aineissa, kuten liikunnassa, taideaineissa, fysiikassa ja äidinkielessä. Erityisesti vaikutuimme paikallisten nuorten korkeasta osaamisen ja ahkeruuden tasosta.

Oppilaamme pääsivät asumaan viikon ajan kiinalaisissa isäntäperheissä ja näin tutustumaan arkielämään Shanghailaisissa perheissä. Oppilaat tekivät monia kiinnostavia havaintoja, mutta kaksi nousi ylitse muiden: vieraanavaraisuus ja opiskelijoiden ahkeruus.

Suureksi iloksemme ja ihastukseksemme oli yhteistyömme kunniaksi järjestetty kultturi-juhla, joka koostui …

StarsEternal, Kyborgisalamurhaaja

Lelussa kirjoitetaan taitavaa spekulatiivista fiktiota! Tänään julkaistavan jännittävän novellin myötä luovan kirjoittamisen kurssimme helmien julkaisusarja päättyy toistaiseksi, aloitamme kesäloman. Nauttikaa! Kesälaitumilla kannattaa lukea myös sarjan aiemmat postaukset tämä, tämä ja tämä.
Tummiin pukeutunut nainen seisoo ylhäällä korkean pilvenpiirtäjän katolla. Tuuli puhaltaa hänen ympärillään, yrittäen viedä mukanaan hänen tummat hiussuortuvansa, jotka on kätketty syvälle nahkatakin suuren hupun varjoihin. Hänen allaan avautuu kaupunki, joka ei koskaan nuku. Tokio. Jättimäiset hologrammit vaeltavat kaduilla valaisten hämyisellä valollaan lasisia rakennuksia. Iso kultakalaa muistuttava hologrammi uiskentelee kaduilla markkinoiden uskottavasti uutta kalanruokaa tai jotakin kaupungin lukuisista eläintarhoista. Miljoonat ihmiset astelevat likaisilla kaduilla ja teillä hänen alapuolellaan, mutta kukaan heistä ei katso ylös. Kukaan ei näe häntä. Kukaan ei tiedä, että katolla aivan heidän…
Rehtori Ismo-O. Kjäldman


Tervehdys jokaiselle

Opiskelu lukiossa on aina ollut erilaista kuin peruskoulussa. Vaatimustaso on korkeampi ja ylioppilaskirjoitusten lähestyminen tuntuu taustalla jokaisena koulupäivänä.

On kuitenkin eräs seikka, joka on yhtäläinen niin perusopetuksessa kuin lukiossa. Koulun perustehtävä edelleenkin on opetus ja kasvatus. Sellaisten tietojen ja taitojen hankkiminen ja omaksuminen, joita tulevaisuus edellyttää: tiedollisia, taidollisia ja asenteellisia. Vaikka meillä ei ole kristallipalloa tulevaisuuden näkemistä varten, niin on kuitenkin asioita, joiden osaaminen on tulevaisuudessa merkityksellistä.

Ajattelen, että ne trendit, joiden hallintaa nuoret ainakin tarvitsevat tulevaisuudessa, ovat digitalisuus, kestävä kehitys ja kansainvälisyys.

Digitalisuus ei ole pelkästään sähköisten välineiden teknisen käytön hallintaa, vaan se on ennen kaikkea tiedon hankkimista, jäsentämistä, muokkaamista ja omaksumista. Tulevaisuudessa tarvittavan kriittisen medialukutaidon…