Tämän viikon saamme aloittaa dystooppisella novellilla. Nimimerkki Crypticbaen novelli luo universumin ja poimii sieltä suuren pienen koskettavan tarinan.
Pako Cereksestä
Iliumin käytävillä vallitsi
sekasorto Cordelian avatessa pienen asuntonsa oven. Ihmisten kovaääninen puheensorina
ja askeleet kantautuivat välittömästi hänen korviinsa ja hänellä kesti hetken
tottua meteliin. Ilma oli tunkkaista ja raskasta hengittää. Ihmiset olivat jo
lähteneet liikkeelle. Iliumin asukkaat kaikista yhteiskuntaluokista olivat
yhdistyneet suureksi massaksi, joka kulki sopusoinnussa kohti maanpintaa ja
aluksia. Kohti turvaa, sinertävää taivasta ja raikasta ilmaa.
Käytävillä poukkoili ihmisiä sinne tänne. Ihmisvirran mukana kulki kohti
korkeuksia niin lapset vanhempiensa kanssa kuin vanhukset. Cordelia pysähtyi
ovensuuhun ja jäi hetkeksi seuraamaan ihmisiä katseellaan. Analysoiden heitä ja
heidän kasvonpiirteitään. Himmeät loisteputkivalot loivat käytäville valoa
generaattorien ansiosta. Sähköt olivat katkenneet jo aikoja sitten. Kaikkien
ihmisten joutui kävellä koko matka ylös ja siksi he olivat lähteneet näin aikaisin
matkaan. Tämä osa Iliumista, jossa Cordelia asui, oli monien kilometrien
syvyydessä maanpinnan alla ja monen portaan päässä pinnasta. Cordelia yritti
etsiä ihmisjoukon keskeltä tuttuja kasvoja. Hänen silmänsä hyppelehtivät
epätoivoisesti kasvoilta toisille mutta tuloksetta. Kukaan heistä ei näyttänyt
edes hieman tutulta.
Cordelia havahtui etsimisestään Seraphinan tarttuessa tätä kädestä.
Tytön kasvoilta paistoi väsymys ja hänen silmissään oli vielä unihiekkaa. Seraphina
oli pukenut ylleen armeijanvihreän väriset housut ja mustan villapaidan,
parhaimmat vaatteet mitä hän omisti, kaikki muut tavarat ja esineet oli
jätettävä asuntoon. Cordelia pyyhkäisi tyttärensä kasvojen tieltä olleet
hiukset, hymyili tälle ja tiukensi otettaan hänen kädestään. ”Mennään. Edessä
on pitkä matka ylös”, hän sanoi Seraphinalle ja vilkaisi vielä kerran pimeän
asunnon perälle ennen kuin astui väkijoukkoon tyttärensä kädestä kiinni pitäen.
Hänestä tuntui haikealta lähteä. Jättää asunto, heidän kotinsa, ja
hypätä kohti tuntematonta. Vaikka asunto oli pieni ja ikkunaton, oli siitä
silti tullut heidän kotinsa ja turvapaikkansa.
Cereksen aikaisempi pääkaupunki, Orta, oli jo tuhoutunut jäätyään
miljoonia tappaneen sodan taistelukentäksi. Sotalennokit olivat onnistuneet
pommittamaan kaupungin vain muutamassa päivässä, jättäen jäljelle vain tuhkaa,
tomua ja miljoonia tuhoutuneita elämiä. Ilium, Cereksen nykyinen maanalainen
pääkaupunki, rakennettiin ennen sotaa turvapaikaksi sodan varalle, ja sen metalliset
käytävät sekä kammiot levittäytyvät puun juurien lailla aina syvälle maan alle.
Cordelia muutti Iliumiin odottaessaan Seraphinaa. Hän saapui yksin.
Kyrian, Seraphinan isä, oli kuollut sotilaiden luoteihin suojellessaan
Cordeliaa ja heidän syntymätöntä tytärtään heidän paetessaan armeijasta. Cordelia
onnistui pakenemaan turvaan Iliumiin ja synnyttämään tyttärensä piilossa. Hän kuitenkin
tiesi, ettei olisi Cereksessä milloinkaan turvassa. Sota oli jo pelkästään
vaarallinen, mutta häntä myös jahdattiin tekemiensä rikosten takia. Cordelia
oli syyllistynyt maanpetturuuteen saadessaan lapsen vihollisen kanssa ja
jättäessään palveluksen Cereksen sotilaana. Cordelia piilotteli raskauttaan
tietäen, että hänen olisi paettava. Kiinnijäämisestä seuraisi välittömästi
kuolema; sekä hänelle että Seraphinalle.
Päivä kääntyi hiljalleen illaksi väkijoukon matkatessa kohti pintaa
yhdessä, yhteisessä tahdissa ja rytmissä. Illan saapumista ei tietenkään voinut
huomata ikkunattomissa porraskäytävissä, jossa lamput tuottivat kaiken valon.
Kukaan pohjalla asuvista ei ollut nähnyt oikeaa, auringon luomaa loistetta
pitkiin aikoihin. Mutta nyt tämä väkijoukko, joka oli asunut pimeydessä, oli kulkenut
pitkän matkan ja noussut monet portaat. Pinta läheni jokaisella askeleella.
Cordelia ja Seraphina olivat sulautuneet täydellisesti tähän
väkijoukkoon. Seraphina piti edelleen äitinsä kädestä kiinni ja kulki tiukasti
tämän vieressä. Hänen jalkojansa oli jo aikoja sitten alkanut särkeä, mutta hän
ei viitsinyt vaivata äitiään. Seraphina oli yöllä herännyt ja huomannut äitinsä
itkeneen, luultavasti hän oli taas herännyt painajaiseen eikä ollut saanut enää
unta koko yönä. Hänen jaloissaan kipu yltyi kuitenkin niin kovaksi, että hän
mursi hiljaisuuden kysymyksellään.
”Äiti, jalkojani särkee kovasti. Kuinka pitkään meidän on vielä
käveltävä”, Seraphina kysyi, ”Olen niin väsynyt. En jaksa enää”.
”Ei ole enää pitkä matka kultaseni. Vielä vähän matkaa niin olemme kohta
perillä. Voit levätä, kun olemme alusten luona turvassa”. Cordelia vastasi
kevyesti ja hymyili Seraphinalle. Seraphinan katse kirkastui hieman ja tämä
hymyili takaisin. Cordeliankin jalkoja oli alkanut särkeä ja uneton yö alkoi
käydä raskaaksi, mutta hän kuitenkin ajatteli tyttärensä jaksamista. ”Haluatko,
että kannan sinut selässäni alusten luo?”
Seraphina yllättyi kysymyksestä, mutta ilahtui tarjouksesta. Hän ei
todellakaan jaksanut kävellä yhtään enempää. Äitinsä vointi kuitenkin
huolestutti tätä. Jaksaisiko äiti todella kantaa hänet alusten luo? ”Jaksatko
aivan varmasti? Näytät itsekin väsyneeltä?”
”Totta kai jaksan kantaa sinut”, Cordelia vastasi ja pysähtyi käytävän
reunaan antaen muiden kulkijoiden ohittaa heidät, jotta Seraphina voisi kiivetä
hänen selkäänsä. ”Nouse selkääni, niin voimme jatkaa matkaamme alusten luo”.
Sanaakaan sanomatta Seraphina totteli äitiään ja nousi tämän selkään. Cordelia
tarttui Seraphinan jaloista tukeakseen tätä, ettei tämä tippuisi selästä.
Saatuaan painon tasaiseksi ja toivuttuaan lisäpainon tuomasta särystä, Cordelia
jatkoi matkaansa yhdessä väkijoukon kanssa.
Seraphina keskittyi katselemaan ympärilleen, kun hänen ei tarvinnut
keskittyä kävelemiseen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Seraphina oli päässyt
näin korkealle Iliumissa. Hän syntyi syvällä maan alla ja oli elänyt kaikki
elämänsä vuodet siellä. Hän tunsi vain Iliumin tasot 117-119. Hän ei ollut koskaan
tuntenut auringon lämpöä ihollaan tai tuulta hiuksissaan, nähnyt yötaivaan
tähtiä tai meren välkehteleviä aaltoja.
Syvä ikävä iski Seraphinaan ja häntä alkoi pelottaa. Entä jos uusi koti
ei olisikaan yhtään parempi. Entä jos he vain jäisivät Iliumiin. Olivathan he
olleet turvassa kaikki nämä vuodet Iliumissa. Miksi heidän oli yhtäkkiä
jätettävä koti ja lähdettävä kauas pois. Kysymykset ja epävarmuus täyttivät
Seraphinan mielen. Lopulta hän uskalsi ilmaista tunteensa äidilleen.
”En tahdo jättää kotia äiti”, Seraphina sai sanottua. Pelon tilalle oli
vaihtunut suru ja Seraphinan silmät alkoivat kostua. Hänen äänensä oli värisevä
ja hiljainen. ”Onko meidän todella lähdettävä? Miksi emme voi vain jäädä kotiin?”
Cordelia ymmärsi tyttärensä murheet ja selitti asian tälle rauhallisella
äänellä: ”Alukset vievät
turvapaikkaan, kauas galaksin toiselle puolelle. Ceres ei ole enää turvallinen
planeetta, joten meidän on lähdettävä. Siellä olemme turvassa ja yhdessä, vain
sillä on väliä”.
”Tulen ikävöimään kotia”, Seraphina sanoi
hiljaa vaikeroiden.
”Niin minäkin, mutta tämä on ainoa keino
selviytyä. Joskus on päästettävä irti tietyistä asioista, jotta voisi jatkaa
elämistä”, Cordelia vastasi ja silitti Seraphinan reittä, josta piti kiinni,
ettei hän tippunut reppuselästä.
”Ethän sinä luovu minusta? Päästä minua irti?
Jätä minua yksin?” Seraphinan olo oli parantunut vain hieman ja hän taisteli
kaikilla voimillaan itkua vastaan. Hän oli vasta äsken saanut lopetettua
itkunsa, mutta jo nyt hänen kurkkuaan kuristi uudelleen ja silmät kyynelehtivät.
Cordelia irrotti toisen Seraphinaa
kiinnipitävän kätensä ja ojensi sen pyyhkimään tyttärensä poskille vierineet
kyyneleet. ”En ole jättämässä sinua Sera. Olemme tiimi, sinä ja minä vastaan
maailma. Lupaan etten jätä sinua yksin”.
Nuo sanat lohduttivat Seraphina mieltä. Hän
turvautui äitiinsä kaikessa, eikä voinut kuvitella elämää ilman häntä. Hän piti
kiinni mielikuvista heistä yhdessä jossakin kaukaisuudessa, turvassa kaikelta
pahalta. Tämä helpotti.
Nyt katsellessaan ympärilleen Seraphina näki kaikkea uutta. He olivat
juuri saapuneet suuren ydinaukion luo. Ydinaukio oli avonainen ympyrä, joka
halkaisi koko Iliumin aina pohjasta pintaan asti. Cordelian kävellessä lähemmäs
reunaa, Seraphina näki tasot aina ylhäältä alas. Hän koitti vilkaista alas
nähdäkseen pohjan, mutta he olivat jo niin korkealla, ettei alas enää nähnyt
kunnolla. Väkijoukko oli alkanut kävellä ylös portaita, jotka kiemurtelivat
ydinaukion ympärillä kuin sen dna. Seraphina vilkaisi tasonumeroa. Taso 14. He
olisivat kohta perillä.
※
Kolmas taso. Toinen taso.
Ensimmäinen taso. Tasot hupenivat Seraphinan silmissä heidän noustessaan
viimeisiä portaita ylös. Lopulta he olivat nousseet ensimmäiselle tasolle.
Saapuneet viimein perille. Ihmiset kerääntyivät valtavaan aulaan odottamaan.
Suuret metalliovet itse lentohalliin eivät olleet vielä avautuneet, luultavasti
edellinen laivue oli jo ehtinyt lähteä ja heidän tuli odottaa uuden laivueen
valmistelua.
Lyhyen odotuksen jälkeen ovet vihdoin aukesivat ja väkijoukko alkoi
virrata lentohallin sisälle. Cordelia seurasi heitä kantaen yhä Seraphinaa
selässään. Näkymä oli heistä molemmista hätkähdyttävä ja sai heidät haukkomaan
henkeä. Toisin kuin Iliumin käytävät, lentohalli oli valtava ja kirkkaasti
valaistu ja sen toisella puolella lepäsi viisi suurta lentoalusta.
”Katso äiti! Alukset ovat tuolla”, Seraphina hihkaisi, osoitti aluksia
sormillaan ja hyppäsi pois äitinsä selästä.
Lentohalli kuhisi ihmisiä ja sotilaita. Seraphina
kulki äitinsä vieressä ja katseli ympärilleen innoissaan. Hallin toisella
puolella olevien alusten ulkomuoto toi Seraphinan mieleen hopeakiiturin,
Cereksen kansallislinnun, josta hän oli nähnyt vain kuvia. Alusten suuret
metallinväriset siivet muistuttivat linnun veitsenteräviä siipiä ja kärjet linnun
mustaa nokkaa. Alukset näyttivät ylväiltä ja siltä, kuin ne olisivat voineet
herätä henkiin ja lentää pois hetkenä minä hyvänsä.
Cordelian huomio kiinnittyi sotilaisiin. Hän oli varuillaan ja
jännittynyt. Sotilailla oli yllään mustat heryliumhaarniskat ja kypärät,
valmistettu kestävimmästä materiaalista koko galaksissa. Ainoa värinpilkahdus
oli heidän vasemman käsivartensa ympärillä olevat nauhat. Merkkinä heidän
kotiplaneetastaan ja armeijastaan. Cordelia pystyi huokaisemaan helpotuksesta,
kun huomasi ettei Cereksen armeijalla ollut Iliumissa niin paljon sotilaita
kuin oli kuvitellut. Ilmeisesti kaikki Cereksen sotilaat oli määrätty
rintamalle sotimaan ja evakuointi oli jätetty Neuvoston planeetoiden armeijoille.
Hän näki vain muutaman Cereksen valkoisen nauhan. Sotilailla oli lähinnä
vihreitä tai sinisiä nauhoja, Eloran ja Seroumin väkeä.
”Sanoinhan että olemme lähellä”, Cordelia sanoi ja otti Seraphinan
kädestä kiinni, ettei hukkaisi tätä väkijoukkoon. ”Mennään etsimään joku, jolle voimme ilmoittautua. Ja
muista Sera, älä mainitse oikeaa nimeäsi kellekään. Olet nyt Sky Reyome ja minä
olen Crystal Reyome. Ymmärrätkö?”
”Mutta minä pidän
nimestäni”, Seraphina vastasi hieman murheellisena ja hämillään.
”Tiedän, minäkin pidän siitä. Mutta emme
pääse aluksiin, jos he tietävät keitä todellisuudessa olemme.”
Cordelia
oli hankkinut molemmille väärennetyt biotiedot, koska hänet oltiin lisätty
karkaamisensa jälkeen välittömästi etsintäkuulutettuihin ja hänen tiedettiin
olleen raskaana karkaamisensa aikana. Joten jos hän jäisi sotilaille kiinni
nuoren lapsen kanssa, ei olisi vaikeaa arvata lapsen olevan Cordelian synnyttämä
ja piilottelema ja heidät molemmat vangittaisiin ja kuljetettaisiin Cereksen
sotaoikeuteen.
”Joten meidän on valehdeltava?” Seraphina kysyi äidiltään ymmärtämättä
kuitenkaan asiaa kokonaan. Hän ei tietänyt totuutta äitinsä menneisyydestä tai
itsestään, mutta uskoi äitiään ja tämän käskyjä.
”Juuri niin. Luotan sinun
pystyvän siihen”, Cordelia vastasi ja käveli erään jonon päähään, ”mennään
ilmoittautumaan, niin saamme varmasti paikat. Täällä näyttää olevan paljon
väkeä”
Lyhyen odotuksen jälkeen Cordelia
ja Seraphina olivat jonon kärjessä. Jonon lopussa ennen aluksia oli kaksi
vihreänauhaista sotilasta, toinen muodoistaan päätellen selvästi nainen ja
toinen mies, jotka tarkistivat tulijoiden henkilöllisyydet ja ohjasivat heidät
tiettyihin aluksiin. Jono kulki nopeasti ja pian heidän vuoronsa koitti.
”Seuraava”, toinen sotilaista huusi. Hän ei nostanut katsettaan
käsissään olevasta lukijasta Cordelian ja Seraphinan siirtyessä hänen luo.
Hänen äänensä oli kylmä ja välinpitämätön, kun hän jatkoi. Hän oli ollut
luultavasti koko päivän vuorossa. ”Nimenne ja tunnistenumeronne, kiitos”.
”Crystal Reyome, 07C35 ja
Sky Reyome, 8U9IO”, Cordelia vastasi mahdollisimman neutraalisti
ojentaen oman ranteensa sotilaalle. Seraphina seurasi äitinsä esimerkkiä ja
sotilas luki heidän biotietonsa heidän ranteissa olevistaan siruista. Cordeliaa
pelotti, sillä biotietojen hakkerointi oli aina riskialtista ja hän ei ollut
ehtinyt etsiä käsiinsä kaikista osaavinta.
Sotilas näpytteli skannauksen jälkeen lukijaansa tyytymättömän näköisenä
ja sanoi lopulta: ”Teidän tiedoissanne on jotakin vikaa, rouva Reyome”.
”Mitä, mahdotonta”, Cordelia henkäisi ulos, ehkä jopa hieman liian
voimakkaasti.
Cordelian pahin pelko oli toteutunut. He voisivat jäädä kiinni hetkenä
minä hyvänsä. Hänen sydämensä alkoi lyödä yhä kovempaa ja hän puristi yhä
tiukemmin Seraphinan kädestä, kuin peläten tämän menettämistä.
”Kyseessä saattaa olla
vain järjestelmähäiriö. En valitettavasti voi kuitenkaan päästää teitä
alukseen, ellemme voi vahvistaa identiteettiänne. Voitte palata huomenna
uudelleen. Uusi laivue saapuu heti aamunkoitteessa hakemaan uuden erän
evakoituvia”, sotilas vastasi.
Cordelia tiesi, ettei aikaa olisi huomiseen.
Heidän oli päästävä aluksiin, ainakin Seraphinan.
”Ette ymmärrä, meidän täytyy lähteä
välittömästi. Joka päivä Ceres muuttuu vaarallisemmaksi”, Cordelia yritti
sopertaa sotilaalle. Hän tunsi paniikin virtaavan häneen hitaasti, mutta koitti
kaikin voimin peittää sen ja olla paljastamatta hermostuneisuuttaan sotilaille.
” Tämä ei ole turvallinen kasvupaikka lapselle”, Cordelia jatkoi.
Sotilas nosti katseensa Cordeliaan ja sen
jälkeen Seraphinaan. Hän näytti pohtivan hetken tilannetta ja sitten vastasi
Cordelialle: ”Lapsenne tiedot ovat kunnossa. Hän voi tulla mukaamme, mutta
yksin. Valinta on teidän; hän voi lähteä tänään yksin tai voitte palata yhdessä
takaisin huomenna.”
Seraphina ahdistui sotilaan ehdotuksesta.
Äiti oli luvannut hänelle, että he lähtisivät yhdessä ja olisivat aina yhdessä.
Ei äiti voisi rikkoa lupausta. Eihän?
”Äiti, lupasit ettet jätä minua. Tullaan
huomenna takaisin. Vannon, että jaksan kävellä enkä valita yhtään mistään”,
Seraphina rukoili.
Cordelia oli hetken hiljaa ja mietti
mahdollisuuksiaan. Hän ei tulisi pääsemään alusten kyytiin, ei hän ehtisi
hankkia uusia biotietoja näin lyhyessä ajassa. Jos he jäisivät Iliumiin
Seraphinan kanssa, koituisi se heidän kohtalokseen. Jäljelle jäi ainoa
vaihtoehto, jossa Seraphina selviytyisi hengissä ja pääsisi turvaan. Seraphinan
oli mentävä yksin aluksen kyytiin. Heidän oli erottava. Cordelian oli loppujen
lopuksi päästettävä irti kaikkein arvokkaimmasta asiastaan. Tyttärestään. Vain
niin Seraphina voisi selviytyä.
Mietittyään vaihtoehtojaan ja tehtyään
päätöksensä Cordelia polvistui tyttärensä viereen ja sanoi tälle hiljaa, niin
että vain Seraphina kuuli hänet: ”Kuuntele minua tarkkaan. Sinä menet alukseen
ja pääset täältä pois tänään. Turvaan. Minä palaan tänne huomenna ja nousen
seuraavan laivueen kyytiin. Tapaamme perillä turvapaikassa, jonne saavut hieman
minua ennen. Sitten olemme jälleen yhdessä. Olemme vain hetken erillämme.
Pystyt siihen”. Cordelian teki mieli itkeä, mutta se olisi vain pahentanut
tilannetta. Cordelia nojautui halaamaan tytärtään ja kuiskasi tämän korvaan
viimeiset sanat, jotka hän kuulisi äidiltään. ”Minä rakastan sinua”.
Pelko tunkeutui jokaiseen Seraphinan soluun
lamauttaen tämän. Kyyneleet alkoivat valua jälleen hänen poskilleen. ”Ei äiti.
Älä jätä minua”, Seraphina huusi itkien.”
”Alukset lähtevät pian ja jono kasvaa
takananne. Tehkää valintanne nopeasti”.
Cordelia suoristui ylös ja katsoi sotilasta
toivoen katseensa osuvan suoraan sotilaan silmiin mustan visiirin takana.
”Pyydän. Ottakaa tyttäreni ja viekää hänet turvaan”.
Sotilas nyökkäsi Cordelialle ja hänen parinsa
otti askeleen eteenpäin ja tarttui Seraphinaan viedäkseen tämän alukseen.
”Äiti! Ei! Sinä lupasit minulle, ettet jätä
minua! Sinä lupasit! Päästä minusta irti, tahdon äidin luo”, Seraphina huusi
niin kovaa kuin pystyi. Sotilas vain tiukensi otettaan ja alkoi viedä
Seraphinaa kohti aluksia. Seraphina yritti riuhtoa itsensä irti sotilaan
otteesta, mutta tämä oli häntä huomattavasti suurikokoisempi ja voimakkaampi. Seraphina
ei pystynyt karkaamaan sotilaan otteesta äitinsä luo. Hiljalleen Seraphinan
sisällä ollut pelko muuttui vihaksi ja hän riuhtoi, huusi ja itki. Edelleenkin tuloksetta.
Vielä viimeisen kerran ennen aluksen sisälle joutumista Seraphina yritti
katsahtaa äitiinsä, mutta ei nähnyt tätä. Äiti oli jäänyt muiden ihmisten ja
sotilaiden taakse.
Aluksessa oli paljon pimeämpää kuin
lentohallissa. Seraphina ei nähnyt mihin häntä oltiin viemässä, mutta antoi
sotilaan johdattaa hänet paikalleen. Hän oli luovuttanut taistelemasta vastaan.
Hän koitti luottaa äitinsä päätökseen ja ajatteli, että he näkisivät pian
perillä. Hän pystyisi selviytymään matkasta yksin. Sotilas pystyi näkemään
aluksen sisällä täydellisesti kypäränsä pimeänäön ansiosta. Aluksen metallinen
lattia kolisi heidän kulkiessa mitä ilmeisimmin aluksen takapäähän, he olivat
nousseet alukseen sisään edestä. Seraphina totutteli silmiään pimeään ja
kuunteli ympärilleen, kuinka ihmiset keskustelivat hiljaa keskenään. He
kuulostivat iloisilta ja onnellisilta. He tiesivät pääsevänsä pois sodan
keskeltä.
Heidän päästyään aluksen takaosaan olivat
Seraphinan silmät jo tottuneet pimeään. Hän näki, että aluksessa oli kuusi koko
aluksen pituista istuinriviä, jotka olivat toisiaan vasten muodostaen kolme
käytävää. Sotilas ohjasi hänet istumaan vasemman käytävän päähän sen
oikeanpuoleiselle riville. Seraphina istui häntä vanhemman naisen viereen ja
sotilas lukitsi hänen vyönsä kiinni. Hän tulisi pääsemään irti vasta perillä.
Seraphina rauhoitteli itseään ja tarttui
kaulassaan roikkuvaan, kuunsirpin muotoiseen koruun, jonka oli saanut lahjaksi
äidiltään. Hän silitti korun sileää metallista pintaa sormillaan. Se oli ainoa
esine, jonka hän sai ottaa mukaan lähtiessään. Se muistutti häntä kodistaan ja
äidistä. Kyllä tämä tästä, näen äidin
sitten perillä, Seraphina ajatteli.
※
Katsoessaan tyttärensä viemistä alukseen Cordelian
teki mieli itkeä, mutta hän pidätteli kyyneleitään. Hän ei halunnut puhjeta
itkemään kaikkien vieraiden ihmisten ja sotilaiden edessä. Ajatus siitä, ettei
hän näkisi tytärtään enää ikinä raastoi häntä kuitenkin sisältä. Ainakin hän on turvassa ja elossa,
Cordelia ajatteli mielessään, minä tein
oikean valinnan.
Ennen lähtöään jonosta, Cordelia kääntyi
vielä sotilaan luokse. Hän siirtyi lähemmäs sotilasta ja sanoi hiljaisella
äänellä: ”Varmista, että tyttäreni pääsee turvaan. Tiedän tämän olevan
viimeinen laivue. Kukaan ei ole tulossa hakemaan minua tai muita huomenna”.
Vaikkei Cordelia nähnyt sotilaan kasvoja hän tiesi tämän äkkinäisestä
liikahduksesta, että sotilas yllättyi täysin Cordelian sanoista.
”Mistä te tiesitt…”
Sotilas ei saanut lausettaan loppuun, kun
Cordelia vastasi hänelle: ”Ei ole väliä mistä olen tietoni saanut. Lähetin
juuri tyttäreni yksin kohti galaksin toista puolta, enkä ole seuraamassa häntä
huomenna, joten lupaa minulle. Sinä varmistat, että tyttäreni pääse perille ja
turvaan.” Cordelian ääni oli tasainen ja vankka.
Sotilas oli selvästi varuillaan. Cordelia
huomasi kuinka tämän keho jännittyi hänen paljastaessaan tietävänsä totuuden.
Lopulta sotilas vastasi ja Cordelia oli kuulevinaan tämän äänestä pahoittelevan
sävyn.
”Kyllä rouva. Varmistan tyttärellenne
turvallisen matkan. Kiitän teitä uhrauksestanne tyttärenne vuoksi ja toivon
ettette kertoisi asiasta muille. Emme halua luoda paniikkia.”
Cordelia kääntyi vastaamatta ja poistui
jonosta. Hän käveli ulos lentohallista ja nousi viimeiset portaat ylös
päästäkseen pois Iliumista ulkoilmaan yön viileyteen.
※
Istuessaan Iliumin yllä, vuoren rinteellä, Cordelia tuijotti ylös
taivaalle ja odotti alusten lähtöä. Hän halusi nähdä omilla silmillään, kuinka
alukset lentäisivät turvaan kauas Cereksestä. Hän halusi varmistaa, että
Seraphina todellakin pääsisi pois.
Cordelia oli saanut tietää ennen pakoaan armeijasta, että Neuvosto oli
päätynyt äärimmäiseen ratkaisuun lopettaakseen Cereksen sodan ja estämästä sitä
leviämästä muille planeetoille. Taatakseen rauhan muualle galaksiin, Neuvosto aikoi
tuhota Cereksen kokonaan. Se oli alkanut suunnitella planeetan ytimeen
tiputettavaa pommia, joka tuhoaisi planeetan sisältä päin. Saatuaan tietää
tämän, Cordelia pakeni ja alkoi suunnitella pakoaan planeetalta. Hänen
alkuperäisenä suunnitelmanaan oli paeta ennen kuin lapsi syntyisi. Hän ei
kuitenkaan onnistunut hankkimaan matkaa pois ja päätyi Iliumiin, jossa synnytti
Seraphinan.
Pian Seraphinan syntymän jälkeen Cordelia sai koodatun tiedoston Farraxilta,
armeijaystävältään, joka oli auttanut Kyrianin ja Cordelian paossa. Cordelia
purki koodin ja luki sen sisältämän viestin. Farrax kertoi viestissään, että
oli onnistunut muiden armeijaan jääneiden kapinallisten kanssa hidastamaan
pommin suunnittelua ja rakennusta. Hän lupasi, että lähettäisi uuden viestin,
jos tilanne muuttuisi. Cereksessä oli vielä turvallista olla ja näin ollen
Cordelia jäi asumaan Iliumiin Seraphinan kanssa. Hän jäi odottamaan Farraxin
viestiä, sillä tiesi että se tulisi, ennemmin tai myöhemmin.
Pari kuukautta ennen ensimmäisiä evakuointilaivueita, Farrax lähetti
uuden tiedoston. Tällä kertaa se sisälsi viestin, jonka Cordelia oli jo osannut
arvata. <operaatio crepitus, 98%, valmistaudu>. Operaatio
crepitus, räjähdys, pommi olisi kohta valmis.
Cordelia tiesi, ettei hänellä olisi paljon aikaa löytää alusta, jolla he
voisivat Seraphinan kanssa paeta. Planeetalta poispääseminen oli erityisen
vaikeaa, sillä koko ilmatila oli tarkkaan vartioitu ja alusten kulku oli
rajoitettua.
Neuvosto ei kuitenkaan ollut niin sydämetön, että olisi antanut kaikkien
planeetan asukkaiden kuolla, vaan se antoi käskyn, että muiden planeettojen
armeijoiden tulee aloittaa evakuointi välittömästi. Neuvosto ei kuitenkaan
paljastanut todellista syytä käskyn takana, vaan vetosi siihen, että sota oli
mennyt jo niin pitkälle, ettei planeetalla ollut inhimillistä pitää viattomia
siviileitä.
Cordelia inhosi Neuvosto sydämensä pohjasta, mutta tajusi, että ainoa
keino päästä pois Cereksestä olisi evakuointialusten kyydissä. Niinpä Cordelia
jäi odottamaan tyttärensä kanssa päivää, jolloin heidän tasonsa evakuointi
käynnistyisi. Ensimmäisenä ylimmät tasot evakuointiin ja sitten edettäisiin
alemmas kohti pohjaa.
Evakuointialuksia oli jo tullut ja mennyt parin päivän ajan, kun Farrax
lähetti vielä yhden viestin, ennen kommunikoinnin lakkaamista. <he eivät palaa, 189, viimeinen>. Cordelia sai kyseisen viestin syyskuun kymmenentenä
päivänä ja tiesi mitä numero tarkoitti. Syyskuun kahdeksastoista päivä.
Evakuointialusten viimeinen lähtöpäivä.
Nyt Cordelian istuessa tähtitaivaan alla kylmällä nurmella, oli
evakuointialusten viimeinen lähtö koittanut. Hän katsoi, kuinka alukset
lähtivät yksi kerrallaan lentohallista ja kohosivat taivasta kohti niin, että
kohta nekin näyttivät tähtitaivaan tähdiltä.
Cordelia oli alkanut itkeä. Hän ei edes yrittänyt pidätellä kyyneliään.
Kukaan ei ollut näkemässä ja vaikka olisikin ollut, ei hän välittänyt.
Antaessaan Seraphinan mennä yksin aluksen kyytiin, oli antanut tyttärelleen
elämän ja tuominnut itsensä kuolemaan. Hän vain ajatteli Seraphinaa ja tämän
reaktiota, kun tämä lopulta perillä tajuaisi, ettei äiti seurannutkaan perässä.
Ajatus särki Cordelian sydämen ja tämä lausui ääni väristen hyvästinsä
Seraphinalle.
”Hyvästi iltatähteni.
Olen niin pahoillani etten voinut tulla mukaasi. Toivon, että voit antaa
minulle anteeksi ja elää elämäsi onnellisesti turvassa.”
Kommentit
Lähetä kommentti