Lelussa syntyneiden luovien helmien julkaisusarja jatkuu! Tänään julkaisemamme novelli tutkii, miltä mielenterveyden järkkyminen voi näyttää. Kirjoittaja korostaa, ettei teksti ole omaelmäkerrallinen. Novelli on fiktiota, ja kaikki sen piirteet harkittuja. Lukijan kannattaakin pohtia novellin tavanomaisesta tekstistä poikkeavien ratkaisujen ja kirjoitustapojen merkityksiä.
AjAtUkSiA
Joka aamu sama juttu. Avaan silmäni, ja toivon että olisin jäänyt uneksimaan. Jään vain makaamaan ja mietin: ”Joko tämä on se päivä? Joko tänään vihdoin teen sen?” makaan vain hetken hiljaisuudessa. Kuulen lievästi tiskien kolinan keittiöstä oven läpi. Kuulen ilmastoinnin suhinan, ja ikkunan läpi lintujen laulavan. En ole masentunut. Lopulta nousen sängystäni. Menen keittiöön ja näen äitini ja veljeni nauttimassa aamupalasta. Äiti hymyilee minulle ja sanoo ”huomenta kulta” ojentaessaan minulle lämpimän kupin kahvia. Hymyilen takaisin ja vastaan ”huomenta”, mutta sisälläni en hymyile, sillä tiedän että äidin lempeä ja rakastavainen hymy kääntyy pian ylösalaisin. Istahdan veljeni viereen. Muistelen, kuinka häntä ja minua kiusattiin nuorempana erilaisuutemme vuoksi. Muutimme ulkomailta, emmekä osanneet kieltä. Muut lapset nauroivat meille ja tönivät meitä, joten usein vain pelasimme kahdestaan pelejä kotona.
Olen äidin ainoa tytär, ja hän on aivan liian ylpeä minusta. Olen ainoa henkilö jonka kanssa hän tekee asioita. Aina kun hän tarvitsee apua kirjallisissa asioissa, olen hänen kääntäjä. Aina kun hän tarvitsee totuudenmukaista mielipidettä, olen hänen kritiikki. Ja aina kun hän tarvitsee ystävää, olen hänen paras kaveri. Sydäntäni särkee, edes ajatella hänen loukkaamista. Tunnen silmissäni kyyneleiden kertyvän aina kun mietin asiaa. Ja sama koskee veljeäni. Tottakai riitelemme nykyään todella paljon, mutta rakastan häntä ja äitiäni enemmän kuin ketään. He ovat jo joutuneet kestämään isäni kuoleman, enkä haluaisi antaa heidän kärsiä toisen perheenjäsenen menetyksestä. Tiedän että kuollessani en enään tuntisi mitään, en edes syyllisyyttä. Mutta en vaan voi jättää sellaista sotkua taakseni.
Haluuni kuolla ei ole mitään yhtä syytä, en vain pidä elämisestä. Minulla on ystäviä, jotka ovat mahtavia, joten sekään ei ole se syy. Minulla on ihana ja hauska perhe, joten ei sekään. Koulussa menee hyvin, vaikka minusta ei kaikki siellä pidä, mutta en koskaan ollut ihminen joka välittäisi muiden mielipiteistä. Uskon ettei minulla ole masennusta. Sillä olen tyytyväinen elämääni, ja pystyn väkisin nauttimaan siitä. Kyse on enemmänkin siitä, että usein vain tuntuu siltä että tämä kaikki on liikaa. En vain jaksa. Joskus vain tunnen, miten energiani kuluu, ja se ei tunnu hyvältä. En pidä hengittämisen tunteesta. En pidä siitä, että minulla on tunteita. En pidä AjAtUkSiStAni. En pidä siitä, että pidän tai en pidä.
En halua antaa oletusta, että olisin tunteeton psykopaatti tai edes sosiopaatti. Osaan näyttää tunteitani ja olen luonteeltani erittäin energinen ja positiivinen henkilö. Nämä ovat vain taka-ajatusteni puheita. Se osa minua, jota maailma ei pääse näkemään. Olen myös hyvin pinnallinen ihminen. Tästä hyvä esimerkki on miesmakuni, nimittäin minulla on yleensä ollut tapana ihastua vain niihin hyvännäköisiin ja suosittuihin kusipäihin, joilla on kaikki koulun tytöt heidän perässään. Mutta lähiaikoina olen tykännyt hyvin toisenlaisesta hahmosta. Hän on oikeasti mukava, ja me jopa juttelemme silloin tällöin. Tämä ei ole mikään hullu ja dramaattinen rakkaustarina kylläkään, sillä niissä tarinoissa on usein jonkinlainen ristiriita kahden henkilön välillä. Mutta minulla ja tällä pojalla ei ole mitään ristiriitoja. Minä pidän hänestä, ja uskon hänen pitävän minusta. Hän on yksi niitä pieniä syitä, miksi haluan jäädä. Hän antaa minulle toivoa. En tunne häntä vielä kovin hyvin, ei tämä mitään rakkautta ole. Vain pieni ihastus.
Kolmas syy miksi haluan jäädä, perheeni ja lievän ihastukseni lisäksi, on ystäväni. Ne ihmiset jotka saavat minut nauramaan, ja joiden kanssa teen kaikkea mukavaa. Ystäväni ovat muokanneet minut sellaiseksi ihmiseksi, millainen nykypäivänä olen. Niitä on tullut ja mennyt, ja olen huomannut että mitä vanhemmaksi muuttuu, sitä vaikeampi ihmisistä on päästää irti. Jos tappaisin itseni nyt, joutuisin päästämään irti monista ihmisistä.
Nyt jatkan vain päivääni. En ole mAsEnTunUt.
Menen tavallisesti kouluun aamiaisen jälkeen. Menen ystävieni luokse, ja juttelemme hetken ennen oppitunnin alkamista. Ei mitään erikoista. Tunnilla käyttäydyn hyvin, teen muistiinpanoja ja annettuja tehtäviä. Mutta en koskaan muista tunneilta mitään. Jopa muistiinpanoja lukiessani mikään ei näytä tutulta. Se johtuu siitä, että näitä aJatUksIA kulkee päässäni silloin kuin kirjoitan tai luen jotain. Jopa silloin kun kuuntelen jotakin henkilöä. Ja silloin minulta usein menevät asiat ohi. En ole MaS3Ntunu7.
F8u2u9u2ijij3028748250813u130u3jf1 ... H Seuraavaksi olen kotona. Omassa huoneessani. Taas yksin. Teen läksyjä ja oloni on neutraali.
N e u t r a a l i
Alan ymmärtää työmäärän mikä on edessäni. Minulla on paljon tehtäviä, monisteita, esseitä, ja tekstejä luettavana. E. Minulle syntyy epämukava olo. Jätän läksyni kesken, ja menen lattialle istumaan. Katson itseäni vastapäätä olevasta peilistä. Mitä hyötyä tästä kaikesta opiskelusta on? AjaTukSet kertyvät päähäni taas. Katson itseäni vastapäätä olevasta peilistä, mutta en näe itseäni. Näen pettymyksen. Näen rumiluksen. Miksi ystäväni ovat nättejä, mutta minä en? Miksi heillä on poikaystävät, mutta minulla ei? Miksi luokkatoverini eivät pidä minusta? Onko minussa jotain vikaa? Yritän kuitenkin vain parhaani. En ole m#S3Ntttttttt+++++unut. Olen surullinen. Tunnen taas kuinka kyyneleet kertyvät silmiini, mutta tällä kertaa annan niiden tulla ulos. Kotona ei ole ketään todistamassa tätä tilannetta, joten voin hetken vain antaa kaiken tulla ulos. Minulla on kuuma, mutta kaikki energiani on varattu hengittämiselle, joten en voi nousta avaamaan ikkunaa. En ole tarpeeksi hyvä. En ole tarpeeksi. En ole. En. Nilkoistani on lähtenyt kaikki voima, enkä pysty nousemaan. Tätäkö on todellisuus? Vai onko tämä illuusio? Mikä osa aJaTuksIstaNI on todellista? Mikä ei? Jos Jumala on olemassa, miksei hän rakasta minua yhtä paljon kuin muita?
S44N vies7iN N N N n n n n.
Saan viestin.
Se on varmasti joku ystävistäni. Mutta aJATUKSEni eivät anna minun katsoa kuka se on. ”Älä tuhlaa heidän aikaa” ”He ansaitsevat parempaa” ”Sinusta ei ole hyötyä” ne sanovat minulle. aJaTuKSEt ovat julmia. Miksi oma pääni ei rakasta minua? Miksi eläminen tuntuu pahalta? Haluan kuolla. En en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en oLe maswenentunut.
Tuo äskeinen tilanne tapahtuu lähes jokapäivä. Ja jokaPäivä se pelaa eri tavoin. Tänään se on tällainen. Mutta eilen se oli pahempi. Eilen lisäsin kokoelmaani yhden punaisen viivan. Piirrän punaisia viivoja kehooni, kun napsahdan. Kutsun napsahtamiseksi sitä tunnetta, kun AjAtUkSeNi valtaavat hermostoni ja koko aivotoimintani hetkellisesti enkä pysty itse kontrolloimaan tekojani. Aja7usten vahvuus määrittelee punaisen viivan lottoarvon. Voittopalkintona on kuolema.
En ole masentunut. Minä lupaan.
Pystyn taas käyttämään jalkojani normaalisti, mutta itken vieläkin ja tärisen. Katson puhelimeeni saapunutta viestiä, ja se on se poika kehen olen ihastunut. “Mitä kuuluu?” Hän kysyy. Hän on pelastajaenkelini helvetin kuumimmissa liekeissä. Oloni on heti parempi ja tunnen kuinka kehoni rauhoittuu hiljattain. Alan muistella että elämäni on hyvää. Alan muistella että minua rakastetaan. Olen rakastEttu. Niin kauan kun pystyn muistamaan sen, että elämässäni on ihmisiä ketä loukkaisin lähtemällä, pysyn elossa.
Avaan ikkunan.
Olenko psyykkisesti valmis jatkamaan keskustelua Pojan kanssa? Olen. Nostan taas puhelimeni naamani eteen, ja valehtelen hänelle. “Erittäin hyvää! Entä sulle?” Itken vieläkin. Haluan kertoa hänelle. Haluan kertoa jollekin. Mutta he pelästyisivät. He lähtisivät pois ja jättäisivät minut yksin yksin yksin yksin yksin yksin y
“Hyvää myös. Katoin just tän leffan mitä ehdotit. Pidin siitä tosi paljon!” Hän kertoo. On kiva tietää että mielipiteitäni arvostetaan. Tuntuu hyvältä hengittää. Onko tämä aitoa iloa? Eikä vain sitä mitä näyttelen ystävieni edessä päivittäin? Juttelen hetken ####n kanssa, ennen kuin menen suihkuun pesemään itkusta levinneet meikkini. Ketä varten minä meikkaan? Itseni. En kestä katsoa omaa rumaa naamaani ilman sitä, mutta joskus on pakko. En ole m4s3n7unu7. Katson aLastonta kehoani täynnä mustelmia, punaisia viivoja, ja arpia. Ja joka ilta mietin, miksi teen näin itselleni? Olenko masentunut? Onko miElenterveyteni kunnossa? pakko olla.
Astun ulos suihkusta, ja ulkona alkaa jo olemaan pimeää. Kotona ei vieläkään ole ketään. Olen yksin yksin yksin yksin yksin yksin y ……………………………………………………….
Olisi typerää tehdä nyt mitään, ja tiedän sen itsekin. Mutta tietävätkö aJaTuKseT sitä? Olisi huono hetki antaa niiden herätä nyt. Mutta tein juuri virheen. AjAtUsTeN miettiminen herättää ne. Katson veljeni partaveitsi terää. Mietin, millaisen viivan tekisin tänään? Olen aina tehnyt ne poikittain, olisiko tänään aika vaihtaa suuntaa? Olen vielä lievästi kontrollissa omasta kehostani. Pistän puhelimeni viereeni, ####n puhelinnumero valmiina. Hän tietää miSsä asun. Katson käsivarttani ja piirrän ensin himmeän näkymättömän viivan verisuontani pitkin sormellani. “Tänään on se päivä” sanon ääneen. Mutta nämä eivät ole minun sanoja, ne ovat aJaTuSteNi sanoja. Otan veljeni partaveitsen terän käteeni. Nyt kun luonnos on valmis, on aika tehdä taideteos. Tänään tulee lottovoitto. En ole tärkeä. Teen kaikille palveluksen. Painan terällä syvemmälle kuin koskaan, ja piirrän viivan ranteestani alkaen noin 6-8cm verisuontani pitkin. Luulin sen olevan ohi, mutta se ei ole koskaan ohi.
V3R7A V4LUU
227272666391937JJJJJJJJJJJJJ737116304uusiadäsäöddjei63820
Äiti, veli, ####, ystäväni. Olen pahoillani.
Olen taas itseni. Katson lattialle, ja näen punaisen lätäkön alkamassa muodostua. Kiljun. Huudan apua. Mutta se ei auta. Ei minua kukaan kuule. Olen maailmalle näkymätön. Soitan ####lle. Luojan kiitos hän vastaa.
“Auta mua, En Ole MaSEnTunUt”
En ole masentunut. Olen itsetuhoinen.
Lola Deronjic
AjAtUkSiA
Joka aamu sama juttu. Avaan silmäni, ja toivon että olisin jäänyt uneksimaan. Jään vain makaamaan ja mietin: ”Joko tämä on se päivä? Joko tänään vihdoin teen sen?” makaan vain hetken hiljaisuudessa. Kuulen lievästi tiskien kolinan keittiöstä oven läpi. Kuulen ilmastoinnin suhinan, ja ikkunan läpi lintujen laulavan. En ole masentunut. Lopulta nousen sängystäni. Menen keittiöön ja näen äitini ja veljeni nauttimassa aamupalasta. Äiti hymyilee minulle ja sanoo ”huomenta kulta” ojentaessaan minulle lämpimän kupin kahvia. Hymyilen takaisin ja vastaan ”huomenta”, mutta sisälläni en hymyile, sillä tiedän että äidin lempeä ja rakastavainen hymy kääntyy pian ylösalaisin. Istahdan veljeni viereen. Muistelen, kuinka häntä ja minua kiusattiin nuorempana erilaisuutemme vuoksi. Muutimme ulkomailta, emmekä osanneet kieltä. Muut lapset nauroivat meille ja tönivät meitä, joten usein vain pelasimme kahdestaan pelejä kotona.
Olen äidin ainoa tytär, ja hän on aivan liian ylpeä minusta. Olen ainoa henkilö jonka kanssa hän tekee asioita. Aina kun hän tarvitsee apua kirjallisissa asioissa, olen hänen kääntäjä. Aina kun hän tarvitsee totuudenmukaista mielipidettä, olen hänen kritiikki. Ja aina kun hän tarvitsee ystävää, olen hänen paras kaveri. Sydäntäni särkee, edes ajatella hänen loukkaamista. Tunnen silmissäni kyyneleiden kertyvän aina kun mietin asiaa. Ja sama koskee veljeäni. Tottakai riitelemme nykyään todella paljon, mutta rakastan häntä ja äitiäni enemmän kuin ketään. He ovat jo joutuneet kestämään isäni kuoleman, enkä haluaisi antaa heidän kärsiä toisen perheenjäsenen menetyksestä. Tiedän että kuollessani en enään tuntisi mitään, en edes syyllisyyttä. Mutta en vaan voi jättää sellaista sotkua taakseni.
Haluuni kuolla ei ole mitään yhtä syytä, en vain pidä elämisestä. Minulla on ystäviä, jotka ovat mahtavia, joten sekään ei ole se syy. Minulla on ihana ja hauska perhe, joten ei sekään. Koulussa menee hyvin, vaikka minusta ei kaikki siellä pidä, mutta en koskaan ollut ihminen joka välittäisi muiden mielipiteistä. Uskon ettei minulla ole masennusta. Sillä olen tyytyväinen elämääni, ja pystyn väkisin nauttimaan siitä. Kyse on enemmänkin siitä, että usein vain tuntuu siltä että tämä kaikki on liikaa. En vain jaksa. Joskus vain tunnen, miten energiani kuluu, ja se ei tunnu hyvältä. En pidä hengittämisen tunteesta. En pidä siitä, että minulla on tunteita. En pidä AjAtUkSiStAni. En pidä siitä, että pidän tai en pidä.
En halua antaa oletusta, että olisin tunteeton psykopaatti tai edes sosiopaatti. Osaan näyttää tunteitani ja olen luonteeltani erittäin energinen ja positiivinen henkilö. Nämä ovat vain taka-ajatusteni puheita. Se osa minua, jota maailma ei pääse näkemään. Olen myös hyvin pinnallinen ihminen. Tästä hyvä esimerkki on miesmakuni, nimittäin minulla on yleensä ollut tapana ihastua vain niihin hyvännäköisiin ja suosittuihin kusipäihin, joilla on kaikki koulun tytöt heidän perässään. Mutta lähiaikoina olen tykännyt hyvin toisenlaisesta hahmosta. Hän on oikeasti mukava, ja me jopa juttelemme silloin tällöin. Tämä ei ole mikään hullu ja dramaattinen rakkaustarina kylläkään, sillä niissä tarinoissa on usein jonkinlainen ristiriita kahden henkilön välillä. Mutta minulla ja tällä pojalla ei ole mitään ristiriitoja. Minä pidän hänestä, ja uskon hänen pitävän minusta. Hän on yksi niitä pieniä syitä, miksi haluan jäädä. Hän antaa minulle toivoa. En tunne häntä vielä kovin hyvin, ei tämä mitään rakkautta ole. Vain pieni ihastus.
Kolmas syy miksi haluan jäädä, perheeni ja lievän ihastukseni lisäksi, on ystäväni. Ne ihmiset jotka saavat minut nauramaan, ja joiden kanssa teen kaikkea mukavaa. Ystäväni ovat muokanneet minut sellaiseksi ihmiseksi, millainen nykypäivänä olen. Niitä on tullut ja mennyt, ja olen huomannut että mitä vanhemmaksi muuttuu, sitä vaikeampi ihmisistä on päästää irti. Jos tappaisin itseni nyt, joutuisin päästämään irti monista ihmisistä.
Nyt jatkan vain päivääni. En ole mAsEnTunUt.
Menen tavallisesti kouluun aamiaisen jälkeen. Menen ystävieni luokse, ja juttelemme hetken ennen oppitunnin alkamista. Ei mitään erikoista. Tunnilla käyttäydyn hyvin, teen muistiinpanoja ja annettuja tehtäviä. Mutta en koskaan muista tunneilta mitään. Jopa muistiinpanoja lukiessani mikään ei näytä tutulta. Se johtuu siitä, että näitä aJatUksIA kulkee päässäni silloin kuin kirjoitan tai luen jotain. Jopa silloin kun kuuntelen jotakin henkilöä. Ja silloin minulta usein menevät asiat ohi. En ole MaS3Ntunu7.
F8u2u9u2ijij3028748250813u130u3jf1 ... H Seuraavaksi olen kotona. Omassa huoneessani. Taas yksin. Teen läksyjä ja oloni on neutraali.
N e u t r a a l i
Alan ymmärtää työmäärän mikä on edessäni. Minulla on paljon tehtäviä, monisteita, esseitä, ja tekstejä luettavana. E. Minulle syntyy epämukava olo. Jätän läksyni kesken, ja menen lattialle istumaan. Katson itseäni vastapäätä olevasta peilistä. Mitä hyötyä tästä kaikesta opiskelusta on? AjaTukSet kertyvät päähäni taas. Katson itseäni vastapäätä olevasta peilistä, mutta en näe itseäni. Näen pettymyksen. Näen rumiluksen. Miksi ystäväni ovat nättejä, mutta minä en? Miksi heillä on poikaystävät, mutta minulla ei? Miksi luokkatoverini eivät pidä minusta? Onko minussa jotain vikaa? Yritän kuitenkin vain parhaani. En ole m#S3Ntttttttt+++++unut. Olen surullinen. Tunnen taas kuinka kyyneleet kertyvät silmiini, mutta tällä kertaa annan niiden tulla ulos. Kotona ei ole ketään todistamassa tätä tilannetta, joten voin hetken vain antaa kaiken tulla ulos. Minulla on kuuma, mutta kaikki energiani on varattu hengittämiselle, joten en voi nousta avaamaan ikkunaa. En ole tarpeeksi hyvä. En ole tarpeeksi. En ole. En. Nilkoistani on lähtenyt kaikki voima, enkä pysty nousemaan. Tätäkö on todellisuus? Vai onko tämä illuusio? Mikä osa aJaTuksIstaNI on todellista? Mikä ei? Jos Jumala on olemassa, miksei hän rakasta minua yhtä paljon kuin muita?
S44N vies7iN N N N n n n n.
Saan viestin.
Se on varmasti joku ystävistäni. Mutta aJATUKSEni eivät anna minun katsoa kuka se on. ”Älä tuhlaa heidän aikaa” ”He ansaitsevat parempaa” ”Sinusta ei ole hyötyä” ne sanovat minulle. aJaTuKSEt ovat julmia. Miksi oma pääni ei rakasta minua? Miksi eläminen tuntuu pahalta? Haluan kuolla. En en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en en oLe maswenentunut.
Tuo äskeinen tilanne tapahtuu lähes jokapäivä. Ja jokaPäivä se pelaa eri tavoin. Tänään se on tällainen. Mutta eilen se oli pahempi. Eilen lisäsin kokoelmaani yhden punaisen viivan. Piirrän punaisia viivoja kehooni, kun napsahdan. Kutsun napsahtamiseksi sitä tunnetta, kun AjAtUkSeNi valtaavat hermostoni ja koko aivotoimintani hetkellisesti enkä pysty itse kontrolloimaan tekojani. Aja7usten vahvuus määrittelee punaisen viivan lottoarvon. Voittopalkintona on kuolema.
En ole masentunut. Minä lupaan.
Pystyn taas käyttämään jalkojani normaalisti, mutta itken vieläkin ja tärisen. Katson puhelimeeni saapunutta viestiä, ja se on se poika kehen olen ihastunut. “Mitä kuuluu?” Hän kysyy. Hän on pelastajaenkelini helvetin kuumimmissa liekeissä. Oloni on heti parempi ja tunnen kuinka kehoni rauhoittuu hiljattain. Alan muistella että elämäni on hyvää. Alan muistella että minua rakastetaan. Olen rakastEttu. Niin kauan kun pystyn muistamaan sen, että elämässäni on ihmisiä ketä loukkaisin lähtemällä, pysyn elossa.
Avaan ikkunan.
Olenko psyykkisesti valmis jatkamaan keskustelua Pojan kanssa? Olen. Nostan taas puhelimeni naamani eteen, ja valehtelen hänelle. “Erittäin hyvää! Entä sulle?” Itken vieläkin. Haluan kertoa hänelle. Haluan kertoa jollekin. Mutta he pelästyisivät. He lähtisivät pois ja jättäisivät minut yksin yksin yksin yksin yksin yksin y
“Hyvää myös. Katoin just tän leffan mitä ehdotit. Pidin siitä tosi paljon!” Hän kertoo. On kiva tietää että mielipiteitäni arvostetaan. Tuntuu hyvältä hengittää. Onko tämä aitoa iloa? Eikä vain sitä mitä näyttelen ystävieni edessä päivittäin? Juttelen hetken ####n kanssa, ennen kuin menen suihkuun pesemään itkusta levinneet meikkini. Ketä varten minä meikkaan? Itseni. En kestä katsoa omaa rumaa naamaani ilman sitä, mutta joskus on pakko. En ole m4s3n7unu7. Katson aLastonta kehoani täynnä mustelmia, punaisia viivoja, ja arpia. Ja joka ilta mietin, miksi teen näin itselleni? Olenko masentunut? Onko miElenterveyteni kunnossa? pakko olla.
Astun ulos suihkusta, ja ulkona alkaa jo olemaan pimeää. Kotona ei vieläkään ole ketään. Olen yksin yksin yksin yksin yksin yksin y ……………………………………………………….
Olisi typerää tehdä nyt mitään, ja tiedän sen itsekin. Mutta tietävätkö aJaTuKseT sitä? Olisi huono hetki antaa niiden herätä nyt. Mutta tein juuri virheen. AjAtUsTeN miettiminen herättää ne. Katson veljeni partaveitsi terää. Mietin, millaisen viivan tekisin tänään? Olen aina tehnyt ne poikittain, olisiko tänään aika vaihtaa suuntaa? Olen vielä lievästi kontrollissa omasta kehostani. Pistän puhelimeni viereeni, ####n puhelinnumero valmiina. Hän tietää miSsä asun. Katson käsivarttani ja piirrän ensin himmeän näkymättömän viivan verisuontani pitkin sormellani. “Tänään on se päivä” sanon ääneen. Mutta nämä eivät ole minun sanoja, ne ovat aJaTuSteNi sanoja. Otan veljeni partaveitsen terän käteeni. Nyt kun luonnos on valmis, on aika tehdä taideteos. Tänään tulee lottovoitto. En ole tärkeä. Teen kaikille palveluksen. Painan terällä syvemmälle kuin koskaan, ja piirrän viivan ranteestani alkaen noin 6-8cm verisuontani pitkin. Luulin sen olevan ohi, mutta se ei ole koskaan ohi.
V3R7A V4LUU
227272666391937JJJJJJJJJJJJJ737116304uusiadäsäöddjei63820
Äiti, veli, ####, ystäväni. Olen pahoillani.
Olen taas itseni. Katson lattialle, ja näen punaisen lätäkön alkamassa muodostua. Kiljun. Huudan apua. Mutta se ei auta. Ei minua kukaan kuule. Olen maailmalle näkymätön. Soitan ####lle. Luojan kiitos hän vastaa.
“Auta mua, En Ole MaSEnTunUt”
En ole masentunut. Olen itsetuhoinen.
Lola Deronjic
Kommentit
Lähetä kommentti