Nimettömänä pysyttelevän kirjoittajan novelli tutkii muistisairaan vanhuksen tajuntaa.
Ihmisiä tulvi sisään, kaikki tulivat koskemaan minua käsillään, taputtamaan mahani toista puolta ja katsoivat minun suuntaani. Kuulin ääniä, mutta en oikein saanut äänistä mitään selvää. Tunsin liikkeet ympärilläni, näin kasvot, mutta en tunnistanut sielua. Äänet kovenivat, tunsin tilan tiivistyvän, sillä tunsin tilan lämmön nousun. Tunsin ihmisten kerääntyvän lähemmäs ja lähemmäs toisiaan. Istuin vain paikallani. Tunsin kevyen lämmön valtaavan huoneen. Tunsin rakkaani käden kädessäni, Toivo oli lähelläni. Tiesin olevani turvassa, hätää ei ollut. Äänet ympärilläni alkoivat sointua yhteen samaan melodiaan. Hieroin kädellä silmiäni. Nostin katsettani ja näin ilmassa leijuvan ympyrän muotoisen asian. Ympyrässä havaitsin numeron - yhdeksänkymmentä.
- Hurraa, hurraa! - huusi juhlaväki.
- Emilia näyttää erittäin hätääntyneeltä ja hämmentyneeltä. Olivatko näin isot juhlat kuitenkin liikaa?
- Älä huoli Maria. Emilialla saattaa vain hieman kestää ymmärtää mistä on kyse. Yhdeksänkymmentä vuotta on kuitenkin uskomaton saavutus. Kaikki järjestyy kyllä parhain päin.
- Voi kiitos Jukka. Erityisesti kun autoit juhlien järjestämisen kanssa. Nämä ovat hienoja päiviä, jolloin kaiken tulee olla hyvin.
Tuolla ovat lapseni. He eivät kuule minun kutsua, mutta tunnen heidän välittävän. Hetken muistin kaiken. Sitten tunsin kaiken taas haihtuvan ympäriltäni ja ajatuksistani. Uudet muistot kerääntyivät mieleen. Tämä oli nykypäivää. Näin pikkuveljeni, Unton. Leikimme vedessä. Isot kuuset, liila taivas ja uhkaavat pilvet heijastuivat järven pinnasta. Laituri keinui ja me jatkoimme Unton kanssa sen keinuttamista, se tuntui hassulta. Unto menetti tasapainonsa ja kuului loiskahdus. Vesi oli sameaa ja tummaa, en enää nähnyt Untoa. Yritin huutaa äitiä - en osannut uida.
- Juhlat ovat jo loppumaisillaan, Emilia ei ole sanonut sanaakaan. Tuntuu kuin hän olisi täysin poissaoleva. Ehkä yritän puhua hänelle.
- Hyvä idea Maria, Emilia on varmasti mielissään nähdessään sinut.
- Hyvä on Jukka, niin teen.
- Hei äiti. Onko sinulla kaikki hyvin?
Kuulin Marian äänen, mutta en saanut selvää sanoista. Oliko minut erotettu koulusta? Olinko minä jäänyt kiinni tupakan polttamisesta koulun takana? Teimme sen Riitan kanssa aina salaa, emme me voineet jäädä kiinni. Seurustelen edelleen Kimmon kanssa. Ehkä hän on kertonut rehtorille. Ehkä minä jätän hänet. Ei Kimmo niin komea ole. Ehkä vaihdan Kimmon Toivoon, jos siitä jotai tulisi. Hän on nimittäin paljon komeampi.
- Äiti, kuuletko sinä minua? Voi ei, nyt puhelimeni soi. Odota äiti hetki tulen pian takaisin!
Kirkonkellot kolahtivat kuin ne olisivat vallanneet koko kehon. Katsoin jalkoihin. Näin upeat hopeiset korkokengät, kauniin valkoiset laahukset ja kirkkaan vihreän nurmikon. Tunsin isäni käden. Kuulin hänen sanovan minua kauniiksi. Kerroin hänelle, kuinka toivoin Unton olevan kanssamme tänä päivänä. Hän olisi ollut onnellinen. Me aina vitsailimme naapurin Toivosta, ja kuinka hän osasi rakentaa parhaimmat majat. Kuka olisi uskonut, että tämä päivä koittaisi.
- Se oli vain Timo. Hän vain soitti välittääkseen sinulle onnittelut ja pahoitteli, että hän ei päässyt paikalle. Timo kertoi, että tytöt jo odottavat sinun näkemistä. He olivat huudelleet päiväkodissa hymyssä suin “Tänään on mummin syntymäpäivät!”
Kuulin Toivon äänen. Hän kertoi soittavansa meille taksin. Aikaa ei ollut, sillä tunsin lähes vauvan pään olevan jo puoliksi ulkona. Ehkä liioittelin, mutta siltä se tuntui. Taksi tuli ja kiidimme sairaalaan niin nopeasti, että poliisi pysäytti meidät. Mikä idiootti, tässä koitetaan saada vauva ulos sisältäni. Yrittäisi herra poliisi itse samaa, ei varmana onnistuisi.
Kipu oli sietämätön, sietämätön. Kivun mennessä ohi olin kuitenkin onnellisempi kuin koskaan ennen. Kuulin itkua - Maria oli syntynyt.
- Isä! Tule pian tänne, Äiti tuijottaa vain tyhjää. Juhlaväki on jo poistunut ja juhlat ovat ohi.
- Kiitos tyttäreni. Voit lähteä kotiin, me pärjäämme kyllä.
- Hei Emilia, se olen minä tässä. Tulehan kanssani.
- Kiitos isä.
Kävelimme käsi kädessä. Niin kuin kävelimme yhdessä alttarille, synnytyssaliin, iltaisin meren rantaan ja Kannelmäen ostarille. Tämä tunne oli aina sama. Tämä oli minun kotini, minun turvani. Tiesin hänen ajatuksensa ja hän tiesi minun. Olimme yhtä, aina yhtä. Niin kuin kerroimme toisillemme alttarilla “Kun toisia silmiin katsoo, niin kahdesta tulee yksi”.
Tiesin kun Toivo saattoi minut alttarille, se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Viimeisen saaton aika on koittanut, olin onnellinen. Molemmat tiesimme sen. Kävelimme elämämme viimeisen tien, yhdessä ja yksin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin olla. Laskeuduimme omille puolille, otimme toisistamme kiinni - me annettiin kaiken mennä.
Ihmisiä tulvi sisään, kaikki tulivat koskemaan minua käsillään, taputtamaan mahani toista puolta ja katsoivat minun suuntaani. Kuulin ääniä, mutta en oikein saanut äänistä mitään selvää. Tunsin liikkeet ympärilläni, näin kasvot, mutta en tunnistanut sielua. Äänet kovenivat, tunsin tilan tiivistyvän, sillä tunsin tilan lämmön nousun. Tunsin ihmisten kerääntyvän lähemmäs ja lähemmäs toisiaan. Istuin vain paikallani. Tunsin kevyen lämmön valtaavan huoneen. Tunsin rakkaani käden kädessäni, Toivo oli lähelläni. Tiesin olevani turvassa, hätää ei ollut. Äänet ympärilläni alkoivat sointua yhteen samaan melodiaan. Hieroin kädellä silmiäni. Nostin katsettani ja näin ilmassa leijuvan ympyrän muotoisen asian. Ympyrässä havaitsin numeron - yhdeksänkymmentä.
- Hurraa, hurraa! - huusi juhlaväki.
- Emilia näyttää erittäin hätääntyneeltä ja hämmentyneeltä. Olivatko näin isot juhlat kuitenkin liikaa?
- Älä huoli Maria. Emilialla saattaa vain hieman kestää ymmärtää mistä on kyse. Yhdeksänkymmentä vuotta on kuitenkin uskomaton saavutus. Kaikki järjestyy kyllä parhain päin.
- Voi kiitos Jukka. Erityisesti kun autoit juhlien järjestämisen kanssa. Nämä ovat hienoja päiviä, jolloin kaiken tulee olla hyvin.
Tuolla ovat lapseni. He eivät kuule minun kutsua, mutta tunnen heidän välittävän. Hetken muistin kaiken. Sitten tunsin kaiken taas haihtuvan ympäriltäni ja ajatuksistani. Uudet muistot kerääntyivät mieleen. Tämä oli nykypäivää. Näin pikkuveljeni, Unton. Leikimme vedessä. Isot kuuset, liila taivas ja uhkaavat pilvet heijastuivat järven pinnasta. Laituri keinui ja me jatkoimme Unton kanssa sen keinuttamista, se tuntui hassulta. Unto menetti tasapainonsa ja kuului loiskahdus. Vesi oli sameaa ja tummaa, en enää nähnyt Untoa. Yritin huutaa äitiä - en osannut uida.
- Juhlat ovat jo loppumaisillaan, Emilia ei ole sanonut sanaakaan. Tuntuu kuin hän olisi täysin poissaoleva. Ehkä yritän puhua hänelle.
- Hyvä idea Maria, Emilia on varmasti mielissään nähdessään sinut.
- Hyvä on Jukka, niin teen.
- Hei äiti. Onko sinulla kaikki hyvin?
Kuulin Marian äänen, mutta en saanut selvää sanoista. Oliko minut erotettu koulusta? Olinko minä jäänyt kiinni tupakan polttamisesta koulun takana? Teimme sen Riitan kanssa aina salaa, emme me voineet jäädä kiinni. Seurustelen edelleen Kimmon kanssa. Ehkä hän on kertonut rehtorille. Ehkä minä jätän hänet. Ei Kimmo niin komea ole. Ehkä vaihdan Kimmon Toivoon, jos siitä jotai tulisi. Hän on nimittäin paljon komeampi.
- Äiti, kuuletko sinä minua? Voi ei, nyt puhelimeni soi. Odota äiti hetki tulen pian takaisin!
Kirkonkellot kolahtivat kuin ne olisivat vallanneet koko kehon. Katsoin jalkoihin. Näin upeat hopeiset korkokengät, kauniin valkoiset laahukset ja kirkkaan vihreän nurmikon. Tunsin isäni käden. Kuulin hänen sanovan minua kauniiksi. Kerroin hänelle, kuinka toivoin Unton olevan kanssamme tänä päivänä. Hän olisi ollut onnellinen. Me aina vitsailimme naapurin Toivosta, ja kuinka hän osasi rakentaa parhaimmat majat. Kuka olisi uskonut, että tämä päivä koittaisi.
- Se oli vain Timo. Hän vain soitti välittääkseen sinulle onnittelut ja pahoitteli, että hän ei päässyt paikalle. Timo kertoi, että tytöt jo odottavat sinun näkemistä. He olivat huudelleet päiväkodissa hymyssä suin “Tänään on mummin syntymäpäivät!”
Kuulin Toivon äänen. Hän kertoi soittavansa meille taksin. Aikaa ei ollut, sillä tunsin lähes vauvan pään olevan jo puoliksi ulkona. Ehkä liioittelin, mutta siltä se tuntui. Taksi tuli ja kiidimme sairaalaan niin nopeasti, että poliisi pysäytti meidät. Mikä idiootti, tässä koitetaan saada vauva ulos sisältäni. Yrittäisi herra poliisi itse samaa, ei varmana onnistuisi.
Kipu oli sietämätön, sietämätön. Kivun mennessä ohi olin kuitenkin onnellisempi kuin koskaan ennen. Kuulin itkua - Maria oli syntynyt.
- Isä! Tule pian tänne, Äiti tuijottaa vain tyhjää. Juhlaväki on jo poistunut ja juhlat ovat ohi.
- Kiitos tyttäreni. Voit lähteä kotiin, me pärjäämme kyllä.
- Hei Emilia, se olen minä tässä. Tulehan kanssani.
- Kiitos isä.
Kävelimme käsi kädessä. Niin kuin kävelimme yhdessä alttarille, synnytyssaliin, iltaisin meren rantaan ja Kannelmäen ostarille. Tämä tunne oli aina sama. Tämä oli minun kotini, minun turvani. Tiesin hänen ajatuksensa ja hän tiesi minun. Olimme yhtä, aina yhtä. Niin kuin kerroimme toisillemme alttarilla “Kun toisia silmiin katsoo, niin kahdesta tulee yksi”.
Tiesin kun Toivo saattoi minut alttarille, se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Viimeisen saaton aika on koittanut, olin onnellinen. Molemmat tiesimme sen. Kävelimme elämämme viimeisen tien, yhdessä ja yksin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin olla. Laskeuduimme omille puolille, otimme toisistamme kiinni - me annettiin kaiken mennä.
Kommentit
Lähetä kommentti