StarsEternal, Kyborgisalamurhaaja

Lelussa kirjoitetaan taitavaa spekulatiivista fiktiota! Tänään julkaistavan jännittävän novellin myötä luovan kirjoittamisen kurssimme helmien julkaisusarja päättyy toistaiseksi, aloitamme kesäloman. Nauttikaa! Kesälaitumilla kannattaa lukea myös sarjan aiemmat postaukset tämä, tämä ja tämä.

Tummiin pukeutunut nainen seisoo ylhäällä korkean pilvenpiirtäjän katolla. Tuuli puhaltaa hänen ympärillään, yrittäen viedä mukanaan hänen tummat hiussuortuvansa, jotka on kätketty syvälle nahkatakin suuren hupun varjoihin. Hänen allaan avautuu kaupunki, joka ei koskaan nuku. Tokio. Jättimäiset hologrammit vaeltavat kaduilla valaisten hämyisellä valollaan lasisia rakennuksia. Iso kultakalaa muistuttava hologrammi uiskentelee kaduilla markkinoiden uskottavasti uutta kalanruokaa tai jotakin kaupungin lukuisista eläintarhoista.

Miljoonat ihmiset astelevat likaisilla kaduilla ja teillä hänen alapuolellaan, mutta kukaan heistä ei katso ylös. Kukaan ei näe häntä. Kukaan ei tiedä, että katolla aivan heidän päidensä yläpuolella seisoo vuosisadan vaarallisin salamurhaaja.

Hän on kytkenyt itsensä rakennuksen verkkokantaan. Kaapeli, joka on kytköksissä hänen niskaansa ja mekaanisiin aivoihinsa, on yhdistänyt hänet rakennuksen kaiuttimiin, tietokoneisiin ja valvontakameroihin. Yhteys antaa hänen päästä sisälle keskusteluun, jota käydään parasta aikaa 23 kerrosta hänen alapuolellaan.

Mafiapomo puhuu parhaillaan rikostoverilleen, joka on tullut Japaniin Afrikan Unionista asti. Nainen kuulee heidän puhuvan aseista ja siitä, kuinka vaihto tultaisiin suorittamaan tämän yön viimeisillä tunneilla jossakin miljoonakaupungin syrjäisessä kolkassa. Vaihdossa toimitettaisiin tonneittain aseita vaivaisen 250 000 jenin hinnasta.

Valvontakameran kautta hänellä on näköyhteys huoneessa istuviin ihmisiin. Mies, jolla on lämpimän ruskea iho ja päällään turkoosi kaapu, istuu parhaillaan pehmeällä tyynyllä pienen teepöydän ääressä. Pöydän toisella puolella istuu mustaan pukuun pukeutunut japanilainen mies. Mafiapomo puhuu englantia raskaalla aksentilla, jota on vaikea ymmärtää. Ensinäkemältä miehen ei ehkä olettaisi olevan Tokion ja koko Japanin vaikutusvaltaisimman mafian johtaja. Ainoa mies, jolla on enemmän valtaa kuin hänellä, on mies, joka kulkee nimellä Strannik. Sama mies, joka koulutti hänet. Sama mies, joka antoi hänen tehtäväkseen mustaan pukuun sonnustautuneen miehen salamurhan.

Pian kokous tulee päätökseensä ja turkoosiin kaapuun pukeutunut mies hyvästelee mustapukuisen keskustelutoverinsa. Kun mustapukuinen mies jää yksin huoneeseen, tummiin pukeutunut salamurhaaja lähtee liikkeelle.

Hän sammuttaa yhdellä komennolla kaikki rakennuksen valvontakamerat. Vartijat huomaisivat katkon seuraavan minuutin aikana ja lähtisivät liikkeelle tarkistamaan kaikki rakennuksen huoneet ja huoneistot. Kestäisi hyvän aikaa ennen kuin he ehtisivät 25:nnen kerroksen kokoushuoneeseen.

Nainen tarttuu kaapeliin ja kiskoo sen irti niskansa ohjauspaneelista. Sitten hän suuntaa juosten askeleensa portaisiin liikkuen hiljaa ja huomaamattomasti kuin varjo pimeydessä.

Saapuessaan oikeaan kerrokseen hän ei epäile tyhjää käytävää kokoushuoneen oven ulkopuolella. Heti kokouksen alussa mustapukuinen mies pyysi henkivartijoitaan poistumaan. Viisas teko vaikutusvaltaiselta mafiapomolta, joka ei halua vaarantaa valta-asemaansa luottamalla vääriin ihmisiin.

Suuret metalliovet ovat täysin vartioimattomat. Naisen tummien silmien katse on kiinnittynyt ovien kultaisiin kahvoihin, kun hän astelee hitaasti lähemmäs ja vetää pistoolin oikean reitensä ympärille kiinnitetystä pidikkeestään. Hän nostaa aseen kasvojensa eteen. Yksinkertainen napsahdus kaikuu hiljaisessa rakennuksessa, kun hän lataa aseen ja ottaa varmistimen pois päältä. Nainen pitelee asetta kaksin käsin ja tähtää aseen piipun ylitse kohti ovia. Liipaisin tuntuu kylmältä hänen sormeaan vasten.

Ovet aukeavat selälleen yhdellä potkulla. Mustapukuinen mies kääntyy yllättyneenä ympäri kuulleessaan ovien osuvan huoneen seiniin. Hänen rusehtavat kasvonsa muuttuvat kalmankalpeiksi, kun hän kohtaa naisen tummat, lähes elottomat silmät aseen piipun ylitse. Jos ovesta olisi astunut sisään kuka tahansa muu, mies olisi mitä oletettavimmin nauranut tappoyritykselle, mutta pelkkä vilkaisu kohti tummiin pukeutunutta naista saa kauhun leviämään hänen kasvoilleen.

”Si-si-sinä!” mies ulvahtaa ja ottaa haparoiden askeleen taemmas. Hän ei käytä naisen nimeä, vaikka tietääkin sen aivan varmasti. Nimi on kuitenkin yksi niistä, jotka jätetään mieluummin sanomatta. Matrona Artino on jo itsessään nimi, joka saa ihmiset tärisemään pelosta, mutta nimi, jolla nainen paremmin tunnetaan, pystyy paljon pahempaan. Nimi Afolayan, ei ole karannut vuosiin yhdenkään ihmisen huulilta. He, jotka ovat yrittäneet sen lausua, ovat saaneet luodin kalloihinsa ennen kuin ovat ehtineet ensimmäiseen kirjaimeen asti. Se on esiintynyt vain lukemattomissa etsintäkuulutuksissa kautta kaupungin, mutta kukaan ei uskalla lausua ääneen nimeä, josta on tullut vuosien saatossa eräänlainen tabu.

”Olet nähtävästi odottanut minua”, Matrona Artino hykertää ja laskee asettaan juuri tarpeeksi, jotta mies näkisi hänen kylmän hymynsä. ”Hyvä.”

Hymy ei katoa hänen huuliltaan edes silloin, kun hän suuntaa aseensa piipun suoraan miehen kasvoihin ja painaa liipaisinta.

Kovaäänistä laukausta seuraa pitkä hiljaisuus, kun mies kaatuu tömähtäen maahan vieden mennessään pöytäliinan ja sen mukana antiikkisen teeastiaston, joka särkyy lattialle. Posliinin sirpaleet rutisevat ja kilisevät lattialla, kun Matrona astelee miehen ruumiin luo ja laskeutuu toisen polvensa varaan tutkaillen miehen lasittuneita silmiä, jotka tuijottavat kohti kattoa. Kuolema ei ole vielä ehtinyt viedä miestä kokonaan ja hänen kätensä on lämmin, kun Matrona ottaa sen omaansa. Hän vetää miehen kylmästä etusormesta sormuksen, jonka suuri safiiri säkenöi seinän kokoisista ikkunoista lankeavassa valossa.

Matrona ei nouse ylös heti. Hän tuijottaa miehen lasittuneisiin silmiin vielä hetken kauemmin, kuin yrittäisi muistaa hänen kasvojensa piirteet. Vasta kuullessaan pahaa enteilevän napsahduksen takaansa Matrona liikahtaa ja nousee lopulta hitaasti jaloilleen. Hän voi lähes tuntea, kuinka aseen piippu seuraa hänen jokaista liikettään.

”Käänny hitaasti ympäri”, kuuluu komento hänen takaansa ja huokaisten Matrona tekee kuten on ohjeistettu pudottaen samalla aseensa maassa makaavan ruumiin viereen. Kääntyessään hän löytää itsensä kasvokkain nuoren miehen kanssa. Rynnäkkökiväärin ylitse Matrona näkee miehen siniset silmät, jotka luovat pimeydessä täydellisen kontrastin hänen tumman ihonsa ja mustien hiuksiensa kanssa.

”Olet yksi hänen sotilaistaan, etkö olekin?” Matrona kysyy ääni yhtä tasaisena kuin aina. ”Työskentelet sille afrikkalaiselle?”

”Niin työskentelen, mutta se ei varsinaisesti ole sinun asiasi”, sotilas vastaa kohauttaen honteloita olkapäitään lähes tylsistyneenä.

Sotilas seisoo hänen edessään vakaassa taisteluasennossa. Hän pitelee rynnäkkökivääriä kaksin käsin ja on painanut toisen kirkkaansinisistä silmistään vasten aseen tähtäimen toista päätä katsellen Matronaa tähtäimen lävitse – mitä uskottavimmin tähtäin on osoitettu suoraan hänen otsaansa.

Matrona hymyilee vilkuillessaan poikaa päästä varpaisiin. Teksti vilisee hänen näkökentässään kiitos hänen aivojensa mekaanisen tietokannan, joka laskee parhaillaan kaikkia kulmia sotilaan taisteluasennossa etsiessään heikkoa kohtaa. Lopulta Matronan silmät osuvat miehen jalkoihin ja hän näkee heikon kohdan samaan aikaan, kun hänen aivojensa tietokanta kertoo sen kuvina ja tekstinä hänen näkökentässään. Sotilas on kääntänyt toisen jalkansa sisäänpäin seistessään muuten vakaassa haara-asennossa. Väärä liike.

Matrona liikkuu ennen kuin miehellä on mahdollisuuksia puolustaa itseään. Hän kietoo oman kätensä pojan aseen ympärille ja kuulee ikkunan särkyvän takanaan, kun ase laukeaa hänen korvansa juuressa saaden hänen korvansa soimaan niin inhimillisellä tavalla, että se tuntuu kyborgista lähes mahdottomalta. Matrona repii yhdellä liikkeellä rynnäkkökiväärin miehen otteesta ja heittää sen toiselle puolelle huonetta ennen kuin iskee kyynärpäänsä pojan leukaan.

Sotilas kaatuu maahan tajuttomana ja Matrona kumartuu nostamaan oman aseensa lattialta. Hän sujauttaa safiirilla koristellun sormuksen nahkatakkinsa taskuun ja vetää vetoketjun kiinni juuri, kun käytävästä kuuluu lisää ääniä. Lähestyvien askelien ääniä. Aikaa ei ole tarpeeksi, jotta hän voisi paeta portaita pitkin, joten Matronan katse kääntyy ikkunoiden peittämään ulkoseinään, jossa yksi ikkunoista on jo valmiiksi pirstaleina sotilaan aseesta peräisin olevan luodin takia. Matrona nappaa vyöstään toisen pistoolin, joka ei kuitenkaan ole täysin normaali ase. Tämän pistoolin sisällä on metallinen vaijeri.

Joukko mustiin pukeutuneita sotilaita ryntää sisään huoneeseen aseet koholla ja tähdättyinä kohti Matronaa. ”Pysähdy!” huutaa joukon johtaja, mutta Matrona tekee juuri päinvastoin. Hän juoksee kohti ikkunoiden peittämää seinää ja nostaa normaalin pistoolinsa ampuen kolme luotia jo ennestään särkyneeseen ikkunaan. Koko lasi särkyy ja sirut lentelevät ympäri huonetta. Useimmat sotilaat kumartuvat suojautuakseen lentäviltä siruilta, mutta yksi miehistä pysyy jaloillaan ja kohtaa Matronan silmästä silmään, kun tämä kääntää selkänsä ikkunoille.

Hänen aivonsa rekisteröivät luodin ennen kuin hän ehtii edes nähdä sitä. Luoti osuu hänen oikeaan käteensä porautuen syvälle metalliin ja johtoihin nahkatakin hihan ja ihoproteesin alla. Hän ei tunne johtojen katkeavan, mutta se käy hänelle pian selväksi, kun hänen metalliset sormensa valahtavat veltoiksi ja hänen normaali pistoolinsa putoaa maahan.

Sotilas nostaa aseensa toista laukausta varten. Matrona ampuu toisen aseensa kohti kattoa ja metalliset pihdit ampaisevat esiin aseen piipusta ennen kuin iskeytyvät vasten katon puisia koristepuitteita. Matronalla ei ole aikaa testata vaijerin tai koukun pitävyyttä. Muutkin sotilaat nousevat jaloilleen ja kaikki aseet laukeavat lähes yhtäaikaisesti. Ennen kuin luodit kuitenkaan ehtivät edes osua ikkunalaseihin, Matrona hyppää ikkunoiden ulkopuolella odottavaan tyhjyyteen pelkän metallivaijerin varassa.

Muutamat sotilaat kerääntyvät ikkunoiden luo katsomaan, kun hän putoaa tyhjyyteen ikkunan toisella puolella. Hänen metallinen kätensä roikkuu tunnottomana hänen vierellään. Hän putoaa ja putoaa ja putoaa. Sotilaat eivät ammu hänen peräänsä. Uskottavasti he olettavat pudotuksen tappavan hänet, mutta siinä he ovat väärässä. Matrona ei antaisi periksi kuolemalle, joka on jahdannut häntä vuosien ajan. Ei nyt, kun hänellä jotain, minkä takia elää.

Pieni pyhäkkö seisoo yksin pienellä kujalla ruuhkaisen Tokion sydämessä. Aurinko nousee jossakin horisontissa ja loistaa aamuisen usvan lävitse kapealla kujalla.

Matrona on nostanut hupun peittämään kasvonsa. Hän tietää, ettei kukaan pysty näkemään hänen kasvojaan hupun varjojen takaa, mutta siitä huolimatta hän puristaa hupun reunaa oikealla lihasta ja luusta muodostuvalla kädellään lähestyessään vanhaa pyhäkköä. Ennen kuin hän astuu sen uumeniin, hän kääntyy katsomaan taakseen. Kujan toisessa päässä avautuu päätie, jossa autot ja ihmiset ohittavat pienen kujan suun uhraamatta sille katsettakaan. Kukaan ei tunnu huomaavan pyhäkköä, joka ei näytä kuuluvan niin lähelle miljoonakaupungin sykettä.

Matrona astuu sisälle pyhäkköön, joka… ei ole todellisuudessa pyhäkkö. Pienen rakennuksen sisällä on portaikko, joka johtaa maanalaiseen labyrinttiin syvällä Tokion metropolin alapuolella. Portaat ovat ahtaat ja vaikeat kävellä, mutta Matrona on niin tottunut kulkemaan niissä, että hänelle ei tuota ongelmia juosta niitä alas alati kasvavassa pimeydessä. Vasta tullessaan pieneen käytävään portaiden alapäässä, hän vetää tarvikevyöstään sinistä valoa hohtavan taskulampun.

Labyrintti rakennettiin suojelemaan Strannikin päämajaa, mutta Matrona tietää reitin yhtä hyvin kuin omat taskunsa ja saapuu päämajaan vain muutamia minuutteja myöhemmin.

Niin sanottu päämaja on ennemminkin toimisto. Erittäin hieno toimisto, mutta silti. Se on suuri huone, jota kannattelevat kauniisti kaiverretut pilarit, jotka tuntuvat jatkuvan aina maan pinnalle saakka korkeakattoisessa huoneessa. Puinen pöytä seisoo muutaman kymmenen metrin päässä oven oikealla puolella. Vasemmalla on takka, jonka eteen on aseteltu sohvia, divaaneja ja istuintyynyjä sekä erilaisia soittimia. Huoneessa on kaikkea, mitä rikas mies voi tarvita kalliin elämäntyylinsä ylläpitoon.

Huoneen toisessa päässä makaa koko komean huoneen keskipiste. Kahden pilarin välissä lepää valtaistuin, joka on tehty muistuttamaan metallista kaiverrettua lohikäärmettä. Mutta Matrona ei kuitenkaan jää tuijottamaan valtaistuinta vaan, jotakin seinällä sen yläpuolella.

Maailmankartta. Sama kartta, jonka takia Matrona vei tänä iltana safiirisormusta kantaneen miehen hengen tullakseen Strannikin perijättäreksi. Hän osaa nimetä kartalta kaikki kaupungit Japanissa, Kiinassa ja koko Aasiassa. Nagasaki, Osaka, Busan, Seoul, Shanghai, Taipei, Hong Kong, Bangkok. Kaikkien kaupunkien varjoissa työskentelee mafioita ja rikollisjärjestöjä. Hän on vieraillut henkilökohtaisesti kaikissa kartan kaupungeissa. Strannikin oppilaana hän on matkustanut missioidensa perässä ympäri Aasian maanosaa, mutta ei koskaan sen ulkopuolella. Nyt se tulisi muuttumaan. Kukaan ei enää voisi kertoa hänelle, minne mennä tai mitä tehdä. He tekivät sopimuksen. Matrona todistaisi olevansa kelvollinen Strannikin perijättäreksi, ja Strannik antaisi hänelle hänen vapautensa takaisin, jotta hän voisi nähdä sen kaiken ennen kuin tulisi hänen aikansa nousta valtaan. Jotta hän voisi nähdä maailman kokonaisuudessaan.

Kalju mies istuu keskellä huonetta kylmällä kivilattialla. Kolme kynttilää palaa hänen edessään ja niiden valo saa miehen rusehtavan ihon hohtamaan. Hänen oranssi kaapunsa näyttää kynttilöiden valossa lähes keltaiselta.

”Saitko sen?” mies kysyy kääntämättä päätään. Ei sillä, että se edes auttaisi häntä näkemään paremmin. Aivan kuten tavallisten ihmisten kuiskailemat legendat kertovat, mystinen Strannik on toden totta sokea, mutta siitä huolimatta mies on yksi maailman taitavimmista taistelijoista.

”Sain”, Matrona sanoo ja astuu eteenpäin.

Mies nostaa kätensä kämmenpuoli ylöspäin ja Matrona pudottaa sormuksen miehen kämmenelle. Mies ottaa sormuksen ja tutkii sitä. Hän pyörittelee sitä käsissään. Hän haistaa sitä. Jopa maistaa kylmää kultaa hampaissaan.

Kaiken aikaa Matronan sydän hakkaa kuin ravihevonen, kun hän seisoo odottamassa. Strannik tietää, että sormus on aito. Siitä ei ole epäilystäkään. Matrona ei kuitenkaan voi lopettaa huolehtimasta nyt kun hänen väliaikainen vapautensa on niin lähellä.

”Onnittelut, lapsi. Kun aikani koittaa, lohikäärmeen valtaisuin on oleva sinun”, mies sanoo lopulta lähes juhlallisesti, ja Matrona huokaisee syvään. Hänen katseensa harhailee metalliseen valtaistuimeen. Lohikäärmeen vartalo makaa tasanteella, mutta sen suuri metallinen pää makaa muutaman porrasaskelman alapäässä. Metalliin kaiverretut silmät tuntuvat tuijottavan suoraan Matronan lävitse aina hänen mustaan sieluunsa asti.

Totta kai hän haluaa valtaistuimen. Ajan tullessa hän palaisi Tokioon ja ottaisi sen omakseen. Mutta ensin hänen olisi nähtävä maailma, joka on niin kauan pidetty hänen käsiensä ulottumattomissa.

”Muistatko sopimuksemme ehdot?” mies kysyy. Hän ei vieläkään käänny ympäri kohdatakseen hänet.

”Kyllä”, Matrona vastaa hiljaa tuijottaen maata jalkojensa alla. Nöyränä mestarinsa edessä.

”Mene siis, lapsi. Saat viestin, kun aika jättää minut ja voit palata ottamaan sen, mikä sinulle kuuluu”, mies sanoo jälleen kuin jäähyväisseremoniassa.

Matrona ei vastaa mitään. Hän ottaa askeleen taemmas ja kumartaa, vaikka mies ei sitä näekään. Sitten hän kääntää selkänsä mestarilleen.

Hänen mekaanisen kätensä korjaaminen vie lähes tunnin kaupungin parhaan mekaanikon käsissä. Kun käsi on taas toimintakunnossa, Matrona ottaa mukaansa mustan reppunsa ja lähtee kohti kaupungin juna-asemaa. Huppu kätkee jälleen hänen kasvonsa, sillä Tokiossa monet tietävät miltä hän näyttää. Kuuluisa kyborgisalamurhaaja. Mutta siellä, mihin Matronan matka lopulta johtaisi kukaan ei tulisi tietämään, kuka hän on. Siellä asuville ihmisille salamurhaaja nimeltään Afolayan olisi pelkkä aave.

StarsEternal